Nopeimmat kolme viikkoa ikinä

Niin se vain hujahti, ensimmäiset kolme viikkoa vauva-arkea, ihan salamannopeasti! Kuten arvelinkin, ei toimetonta aikaa ole hirveästi jäänyt. Tai totta puhuakseni sitä ei olisi ollenkaan, mutta joskushan se aika vain on otettava, odottakoot ne tekemiset jotka vielä hetken voivat odottaa.

Vaikka kiirettä onkin pitänyt, on meillä silti mennyt oikein mukavasti. Vauva vaikuttaa ainakin vielä toistaiseksi olevan luonteeltaan selvästi vähemmän temperamenttinen tapaus kuin sisaruksensa ja suhtautuu melkoisen rauhallisesti kaikkeen hälinään ja tapahtumiin ympärillään.

Ensimmäinen saunaperjantaikin on jo koettu, ei tosin itse saunoen, mutta rennosti mukana hengaillen silti. Kun isommat varasivat ammeen, pääsi pienin kokemaan suihkussa käymisenkin ihmeellisyyden, ja ihmeellistähän se oli, kuten näkyy. Sopeutuvainen tyyppi otti tuonkin silti oikein rauhallisesti, hämmästellen silmät pyöreinä vain, siinä missä isommat aikoinaan saivat kamalan kohtauksen vastaavista uusista kokemuksista. Saattaa tietysti olla, että näin kolmannella kerralla olemme jo itsekin vähän varmempia otteissamme, joten helppohan sitä on pienenkin olla hermoilematta!

Ruoka-ajoista tämä tyttö kyllä pitää tiukasti kiinni, kuten tietysti kuuluukin. Kasvukin siis sujuu mallikkaasti. Syntymäpainoa oli 3830 g, josta lukema sairaalasta lähtiessä oli normaaliin tapaan hiukan pudonnut, ollen silloin 3694 g. Ensimmäisessä neuvolassa 8 päivän iässä syntymäpaino oli jo ylitetty ja vaaka näytti lukemia 3880 g. Nyt kolmen viikon iässä painoa oli kertynyt jo 4360 g. Pituuden kehitys on näin alkuun hiukan epäselvempää, sillä syntymäpituudeksi mitattiin 49 cm, joka meistä heti tuntui hiukan todellisuutta pienemmältä, olihan tämä tyyppi nimenomaan sisaruksiaan isompi ja juuri pitkän oloinen. Ensimmäisessä neuvolassa pituutta ei mitattu, mutta nyt kolmen viikon iässä pituutta olikin jo 55,1 cm. Koska yli 6 cm kasvu kolmessa viikossa ei ole kovin todennäköistä, on siis selvää, että ihan täsmällinen tuo ensimmäinen mitta ei ollut. No, pääasia joka tapauksessa, että kasvettu ihan varmasti on! Ihan liian nopeasti, yhyy.

Täytyy siis palata sohvalle elämään näitä ohikiitäviä hetkiä, kun hän vielä on näin pieni. ♥

Vihdoin täällä!

Niin, kuten tauosta varmasti saattoi päätellä ja Instagramista siellä seuraavat bongata: odotuksemme sai päätöksensä! Sen parhaan mahdollisen onneksi: toinen tyttäremme syntyi 26.11. klo 13:25, oikein terveen ja hyvinvoivan oloisena. Viikkoja kertyi 42+1, kuten odotettiinkin, syntymäpäivän siis tosiaan olisi melkein voinut merkitä kalenteriin valmiiksi! Mitään odottamatonta ei muutenkaan tapahtunut, vaan synnytys sujui taas ihan todella hyvin - aiheesta pidemmin sitten joskus myöhemmin. Nyt ovat kuitenkin päivät taas aika täynnä, kun ihmetellään uutta, nyt viisihenkisenä perheenä. Olemme siis olleet kotona jo kolme päivää ja miehen pätkityn isyyslomankin ensimmäinen osa loppuu pian. Jännittäviä ja varmasti aika hektisiä päiviä tiedossa, kun opettelemme pärjäilemään lasten kanssa ihan keskenämme. Vauva on onneksi ainakin vielä toistaiseksi ollut melkoisen rento tyyppi, toivottavasti sama meno jatkuu isänsä töihinpaluun jälkeenkin.

Aivan ihana hän tietysti on joka tapauksessa! ♥

Vielä hetki odottelua

En saanut aikaiseksi heti päivitellä yliaikaikontrollin kuulumisia, sillä meihin iski flunssa, juuri sillä huonoimmalla hetkellä! Ainakaan toistaiseksi tämä tosin ei vaikuta yhtään niin pahalta kuin edellinen, pidetään peukut pystyssä ettei pahenekaan. Kurja tämä vetämätön olo silti on, varsinkin jos tällaisissä fiiliksissä pitäisi jaksaa synnyttää.

Sillä tosiaan, vielä ollaan yhdessä koossa ja jälleen yhden päivän ollessa jo hyvän matkaa illan puolella, voidaan jo melko varmasti sanoa, että niin vain taas tulevat kasaan ne viikot 42+0. Perjantainen kontrolli ei siis tuonut mitään uutta mukanaan, kaikki oli hyvin ja todettiin siis, että odotusta jatketaan. Omissa mittauksissa ei ollut mitään kummempaa, pikkuinen esitteli oikein priimakäyrää ja ultrassakin näytti kaikki hyvältä. Painoarvioiden mukaan tosin jälkeläisemme näyttävät olevan kerta kerralta kookkaampia, sillä ultran mukaan tämä tyyppi saattaisi olla vaikka reilustikin päälle neljän kilon kokoinen! Käynnillä toki korostettiin arvioiden olevan tässä vaiheessa niin hankalia tehdä, että heittoa saattaa hyvinkin olla vaikka kuinka, eikä vauva lääkärin mukaan ainakaan mitenkään liian isolta tuntunut. Nähtäväksi siis jää, millainen tapaus sieltä putkahtaa, kun toivottavasti joskus niin päättää tehdä!

Mitään merkkejä synnytyksen lähestymisestä ei siis ollut tuolloin, eikä ole ollut myöhemminkään. Seuraava käynti äitipolille on varattu huomiseksi ja odotamme mielenkiinnolla, millainen tilanne on ja mitä tapahtuu. Toivottavasti flunssa tekee huomiseksi katoamistempun!

Viimeiset neuvolakuulumiset

Niin se tosiaan on, että neuvolaan ei enää raskausasioissa tarvitse mennä! Viimeisestä neuvolakäynnistä on siis jo viikko, eikä eteen sen jälkeenkään onneksi tullut mitään, minkä takia sinne olisi tuntunut tarpeelliselta soitella. Uuden asuinpaikkakuntamme neuvolaan siis kuitenkin ehdimme tutustumaan kahden käynnin verran. Hyvältähän tuokin onneksi vaikutti, uuden tulokkaan kasvua ja kehitystä saadaan siis varmasti ihmetellä ihan mukavien tyyppien kanssa. Muuten olen ottanut raskausajan neuvolakäynnit ikään kuin "omana aikana" ja jättänyt lapset miehen hoiviin, mutta viimeiselle käynnille menimme koko porukalla, ihan tutustumisen vuoksi. Pääsivätpä lapset vielä kuulemaan sykkeet ja seurailemaan muutkin tutkimiset vielä kerran ennen pikkusisaruksen saapumista.

Niiden tutkimisten tuloksetkin olivat tuttuun tapaan taas ihan kunnossa, molemmilla kerroilla. Olo on tosin ollut välillä hiukan nuutunut, mutta selityksenä varmasti toimivat verenpaine ja hemoglobiini, jotka molemmat ovat nyt hiukan alhaiset. Ihmekös tuo hemoglobiinin laskukaan (päivä lasketun ajan jälkeen lukemissa 104), kun muutossa katosivat kaikki lisäravinteet johonkin laatikkoon jonnekin ja syöminenkin oli ainakin parin viikon ajan vähän mitä sattuu. Mutta ei muuta kuin vain ryhtiliike noiden suhteen sen aikaa kun tässä nyt vielä ehtii, jottei arvo ainakaan enempää putoa ennen synnytystä. Neuvolan jälkeen kotiin mentiinkin apteekin kautta ja olen tainnut joka päivä muistaa tunnollisesti nappailla rautalisäni.

Sf-mitassa tosiaan tehtiin henkilökohtainen ennätys mitan ollessa nyt 36 cm. Terveydenhoitaja totesikin tunnusteltuaan tämän tyypin tuntuvan pitkän oloiselta. Siltä tuo itsestäkin hiukan vaikuttaa, sen verran ahtaasti pieni tuolla oleilee. Närästys on lääkkeistä huolimatta välillä aivan järkyttävää ja kylkiluut koetuksella. Neuvolakäynneillä vauva toki on uinaillut tyytyväisenä, tämäkin tapaus nimittäin villiintyy öisin. Vahva syke sieltä kuitenkin on aina löytynyt.

Kaiken on siis todettu olevan harvinaisen hyvin, enkä onneksi ole joutunut edes näin loppumetreillä pahemmin valittelemaan. Pääsimme taas toteamaan, että on ehdottoman hyvä, että asennoiduin tälläkin kertaa odottamaan pitkän kaavan mukaan, tämä kun vain selvästi menee kohdallani näin. Keskiviikkona raskausviikoissa siis saavutettiin lukemat 41+0.

Ja pitihän sen kunniaksi vielä räpsäistä kuva, vaikka olosuhteet täällä vieläkin vallitsevan tavarakaaoksen keskellä eivät oikein olleetkaan otolliset. Olo ei ole kovin hehkeä, mutta kyllä tätä kaikkea vain varmasti vielä tulee ikävä!

Eräpäivä nimittäin alkaa lähestymään. Soittelin yliaikaiskontrollin perään, odottaen ajan koittavan edelliseltä kerralta tuttuun tapaan ensi viikolla. Tulikin aika yllätyksenä, kun kuulin, että käytännöt ovat muuttuneet isosiskon ajoilta, kontrolliin tullaan nykyään jo aiemmin ja paikalle tulisikin vyöryä jo seuraavana päivänä, eli nyt kun jo perjantain puolella ollaan, tänään! Jännitys iski siis heti, vaikka kovin todennäköistä ei olekaan että vielä tällä käynnillä mitään ihmeellistä tapahtuu. Odotan silti käyntiä kovasti, kuuluuhan siihen ultrakin, jossa ei olekaan rakenneultran jälkeen tullut käytyä. Toivottavasti hyviä kuulumisia tiedossa!

Laskettu aika - ei muuttovauvaa!

Oli ja ihan juuri kohta menikin jo tosiaan: laskettu aika. Toivottavasti pitkäksi venähtänyt muuttotauko ei saanut ketään siihen uskoon, että täältä jo kirjoiteltaisiin vauvauutisia. Sillä tosiaan, yhdessä koossa ollaan edelleen, kuten (olosuhteiden pakosta huonosta, pahoittelen) kuvasta näkyy:

En kirjoittele tänään kovin pitkästi, vaan vaikka sitten huomisen neuvolan jälkeen viime aikojen kootut neuvolakuulumisetkin. Halusin vain tulla ilmoittelemaan, että elossa ja kasassa vielä ollaan. Tämä kodinkasaamishomma vain on näemmä paljon, paljon hitaampaa tällä kertaa, kun kotiin saa (ja haluaa) tehdä vähän isompiakin muokkauksia kuin peilin seinään naulaaminen. Bloggaaminen tai edes siihen tarvittavan välineistön paikantaminen ei ole ollut prioriteeteissa ihan ensimmäisenä, nyt vasta pääsin edes läppärin äärelle (maailman surkein puhelimella kirjoittaja ilmoittautuu). Pinnasänky kuitenkin on jo kasassa!

Mutta tosiaan, selvisimme siis muutosta, helpotus!

Jännäksi käy

Taas hypättiin uusille lukemille, viikkoja on takana tasan 37 ja pikkuisemme on siis nyt täysiaikainen!

Siltähän tuo olemus alkaa pikkuhiljaa kieltämättä näyttääkin, kuvassa viikkoja siis tosiaan 37+0. Kahta päivää aiemmin neuvolassa saatiin sf-mitaksi 34 cm, jota isompaa lukemaa ei olekaan koskaan omalla kohdallani mitattu. Tässähän siis saatetaan vielä tehdä henkilökohtainen ennätys, jos mahaa tosiaan vielä muutaman viikon ajan kasvatellaan. Toivottavasti se ei tarkoita sitä, että tyyppi on ihan mahdoton mötkäle.

Vaikka tosiaan, jos hän vielä mahassa kovinkin pitkään viihtyy kasvamassa - maanantaisen neuvolalääkärin jälkeen asia nimittäin alkoi hiukan jännittää! Odotin lääkärin tutkimuksesta selviävän tieto siitä, että kohdunsuu on tuttuun tapaan vielä napakasti kiinni, näinhän on todettu joka ikinen kerta kun noita tutkimuksia tässä ja aiemmissa odotuksissa on tehty, vasta käynnistävät lääkkeet ovat niitä muutoksia saaneet aikaan. Vaan toisin oli tällä kertaa! Pientä kypsymistä oli siis havaittavissa. Sehän ei tietenkään välttämättä tarkoita yhtään mitään. Mulle tämä on silti aivan ennenkuulumaton tilanne ja hiukanhan tuo hermostuttaa - odotinhan käyntiä kovasti nimenomaan voidakseni huokaista tyytyväisenä synnytyksen olevan vielä kaukana tulevaisuudessa ja uskaltavani siis paiskia muuttohommia ihan rauhassa. Mutta ei sitten, eletään jännityksessä.

Muuttomme tosiaan tapahtuu ensi viikolla, joten vähintään pari viikkoa soisimme pienen vielä pysyvän mahassa. Siihen asti jokainen supistus ja kummallinen vihlonta jännittää ihan varmasti! Olisi toki edelleen ihan loistavaa päästä kokemaan se synnytyksen luonnollinen käynnistyminen. Jos siis saisin tässä jotain toiveita esittää, toivoisin kovasti, että kun olemme vihdoin uuden kodin katon alla koko porukka ja kaikki on jotakuinkin valmista, tekee rentoutuminen taikansa ja pieni ymmärtää hetkensä koittaneen! Vaikka totta kai, suurin toive tietysti on, että saamme tyypin turvallisesti ehjänä syliin. ♥

Kartalle hankinnoista

Jep, täällä ollaan ehkä hiukan keskimääräistä odottajaa jäljessä, kun muiden asetellessa jo aikaa sitten huolella pedattujen petien ja vauvanpesien peitonkulmia suoraan, havahdun itse vasta miettimään, että mitähän kaikkea meillä tälle pikkutyypille mahtaakaan olla. No juu, pitihän minunkin tämä jo vähän aiemmin saada aikaiseksi, mutta vasta muuton lähestyessä totesin, että nyt on oikeasti jo pieni pakko tehdä pientä inventaariota ja yrittää päästä kartalle siitä, mitä meillä on ja missä ja mitä ehkä vielä tarvitaan. On kuitenkin otettava huomioon se, että vaikka kovasti uskonkin tämänkin asukkaan viihtyvän mahassa tasan häätöönsä asti, on kuitenkin täysin mahdollista, että "aikataulu" syystä tai toisesta muuttuu ja aikaa valmistautumiseen ei välttämättä olekaan uudessa kodissa ihan niin paljon kuin olen laskeskellut (tai ollenkaan, mikä olisi tilanne, jota en todellakaan toivo!).

Koska listat toimivat aina, päätin itsekin tehdä sellaisen. Olen tosin itse niin totaalisen epäjärjestelmällinen ihminen, että tarvitsin aika monta esimerkkilistaa päästäkseni alkuun. Noista listoista sai karsia melkoisen paljon omissa silmissäni ainakin alkajaisiksi turhaa, joten sain kuin sainkin siis aikaiseksi sellaisen oman näköisen listan (josta yliviivaan ne, joista ei enää tarvitse huolta kantaa):

vaunut ?
matkarattaat
turvakaukalo
lämpöpussi kaukaloon
sitteri
pinnasänky
pinnasängyn patja
reunapehmuste
peitto
lakanoita
pari tuttipulloa
tutteja
amme
harsoja
itkuhälytin
hoitoalusta
vaippoja
rintapumppu
imetysliivit
liivinsuojat
suolatipat
Bepanthen
D-vitamiini
vaatteita, tietysti, tärkeimpänä toppahaalari

Aika hyvältähän tuo siis loppujen lopuksi näyttää! Jos ei oteta lukuun tuota ihan ensimmäisen kohdan isoa kysymysmerkkiä: vaunuja. Pähkäilen siis vieläkin sen asian kanssa, millaiset menopelit meille olisi tarpeen. Tässä kun on tosiaan näitä muuttujia, isoimpana asuinpaikka. Kun vielä elin siinä uskossa, että vauva syntyisi näihin maisemiin missä tätä tekstiä kirjoittelen, olin ehdottomasti sillä kannalla, että tulisimme tarvitsemaan tuplarattaat. Esikoisen kerhomatka, joka on kaksi kilometriä suuntaansa, olisi ollut aikamoinen haaste, tai siis mahdottomuus vauvan ja uhmailevan kaksivuotiaan kanssa, vaikka itse kerholainen sen toki reippaasti kulkeekin. Mutta nyt tilanteen muututtua en oikein tiedä. Mikäli pojalle uudelta asuinpaikalta jonkinlainen kerhopaikka löytyy, tulee matkaa sinne alle puolet entisestä. Ja sehän ei ole matka eikä mikään! Kaikki muukin arjessa olennainen löytyy kivenheiton päästä. Enää en siis ole yhtään niin varma, että tuplarattaille olisi käyttöä. Ehkä jonkinlainen seisomalauta siis riittäisi, vaikka vaikuttaakin jotenkin hankalalta (poistaisiko sellainen työntöaisaan kiinnitettävän hoitolaukun käyttömahdollisuuden?). En tajua näistä mitään! Toki, jos oikein haluaisi reippailla vaunulenkkeillen, olisi isosiskokin parempi saada kärryjen kyytiin - enpä vain kovin montaa vapaaehtoista reipasta vaunulenkkiä ole tähänkään mennessä tehnyt... Joka tapauksessa, optimistisesti uskon kuitenkin, että tätä on vielä aikaa miettiä, eikä olisi mikään maailmanloppu vaikka ratkaisu tehtäisiin vasta vauvan synnyttyä nähdessämme millaista elämä sitten käytännössä on. Pääasia, että isompien lasten vanhat yhdistelmävaunut meillä kuitenkin on.

Kuten jo tulevan isosiskon odotuksen aikaan kerroin, me autoilemme aika paljon, joten turvakaukalo ja sen kanssa yhteensopivat matkarattaat ovat meille tosi tärkeät. Onneksi ne ovatkin tallessa tytön jäljiltä. Talvivauvalla kaukalon lämpöpussi on melkein pakollisuus sekin. Tytön vanhan ehdimme jo myymään, joten se piti hankkia uudestaan, samanlainen vieläpä, haha, miten fiksua. Tytön vanha sitterikin ehti jo olla tarjolla myytäväksi (meillä todella on aina ollut niin kamalan vähän säilytystilaa, että mitään vähänkään turhaa ei säästellä), mutta säilyi sitten kuitenkin vielä. Hyvä niin, sillä vähintään syöttöhommissa sille varmasti tulee olemaan käyttöä.

Sänkykin vauvalle vapautui isosiskon käytöstä tytön 2-vuotissyntymäpäivien aikaan. Pitkään asian kanssa jahkailtiin ja pelättiin sängynvaihdosta ehkä alkavia iltaralleja, mutta kaikki on onneksi sujunut tosi hienosti. Halusimme hoitaa vaihdon riittävän ajoissa, että tyttö tietysti ensinnäkin olisi jo ehtinyt tottua hyvin isompien sänkyynsä ja toiseksi siksi, ettei pienelle vain tulisi sellaista oloa, että vauva tulee ja vie sängynkin häneltä. Pinnasänky onkin siksi ollut purettuna poissa näkyvistä, eikä sitä esimerkiksi vain siirretty suoraan meidän vanhempien makuuhuoneeseen odottelemaan. Onkin aika luonteva ajatus kasata vauvan sänky vasta sitten uuteen kotiin. Lakanat ja muut siihen meillä tietysti on vielä tallella ja pestyinä, ainoastaan patja pitää vielä hakea kaupasta, sen kun olemme aina hankkineet uutena joka tyypille, jotta pienten pedit ovat varmasti puhtaita ja homeettomia. Vauva nukkuu hyvin mahdollisesti alkuun kuitenkin äitiyspakkauslaatikossa, joten patjallakaan ei ole mikään kiire, vaan sen ehtii hyvin kipaista kunhan muutosta on selvitty.

Enää kolmannen lapsen kohdalla uutena ei onneksi tarvitse hankkia/saada ihan mielettömiä kasoja tavaraa.

Vaikka jälleen kerran toivonkin kovasti imetyksen onnistuvan, on se aiemmin ollut sellainen haaste, että ihan ilman hätävaroja en uskalla hommaan lähteä. Kahden pullon pakkaus hyväksi havaittuja MAM:in Anti-Colic-pulloja siis ostettiin, toivottavasti saavat tällä kertaa pölyttyä kaapissa. Vähälle käytölle toivon jäävän myös aika paljon kalliimman ruokintajuttuihin liittyvän hankinnan: sähköisen rintapumpun. Tuo vain oli ostos, jonka totesin jo kauan sitten olevan ehdottoman pakollinen, jos meille joskus kolmas lapsi tulisi. Isompien lastemme kanssahan ei imetys aikanaan onnistunut, mutta koska maitoa kuitenkin tuli, päädyin sitten pumppaamaan heille ravintonsa - käsipumpulla. Karkeasti laskettuna uskollisella Aventilla on nitkuteltu maitoa pulloon yli 500 litraa, eikä tuo tosiaan ollut käsille mikään ihan pikkuhomma. Pitkään sormet taipuivat huonosti ja ranteet tuntuivat "lompsahtavan paikoiltaan" (siltä se tuntui) kivuliaasti heti vähänkin jotain hiukan painavampaa nostaessani. Koska käpälät kuitenkin nyt tuntuvat kutakuinkin palautuneen ja olevan vielä ihan käyttökelpoiset, en halua ottaa pienintäkään riskiä siitä, että joutuisin enää palaamaan entiseen. Jos siis syystä tai toisesta joudun vähänkin pumppailemaan, teen sen mieluummin käsiä mahdollisimman vähän rasittaen. Toivottavasti tuo ihan loistavaksi kokemani Philipsin Avent-pumpun sähköversio on hyvä sekin. Imetysliivejä taisin jonkun hormonihuuruhetken iskiessä viskellä ankaralla kädellä menemään, joten sellaisia täytynee vielä hankkia.

Myös itkuhälyttimen halusin tällä kertaa. Esikoisen kanssa meillä ei sellaista ollut, eikä se tuntunut tarpeelliselta ollenkaan. Toisen kanssa kokeilimme jossain vaiheessa, mutta käyttö jäi kuitenkin vähäiseksi. Nyt, tosiaan kodin vaihtuessa ja lapsimäärän kasvaessa ovat tarpeet tässäkin kohtaa hiukan erilaiset. Ostimme siis Nabbyn, joka on ollut yllättävänkin ahkerassa käytössä jo nyt. Tästä itkuhälytinasiasta taidan kuitenkin kirjoitella oman postauksensa, joten palaillaan siihen myöhemmin.

Kaikenlaisia pienempiä vauva-arjen perusjuttuja listalta tietysti löytyy myös. Osa niistä on ahkerasti käytössä tälläkin hetkellä, kuten vaikka amme (tarvitaanhan joku paikka lelujen uittamiselle saunapäivänä) ja Bepanthen (huulirasvojen parhaimmistoa), mutta kyllä vauvallekin niistä riittää. Kaikenmaailman talkit, voiteet ja pesuaineet meillä on tähän mennessä jätetty käyttämättä, joten en niitä listallekaan lisännyt. Jos jotain jostain syystä tarvitaan, hankitaan sitten. D-vitamiini on hyvä olla muistilistalla, vaikkei se mitenkään välittömästi tarvittava juttu olekaan. Vaippapaketin saa onneksi helposti lähempänäkin. Tutit ehkä olisi jo aika hankkia, jotta ne sitten ovat puhtaina ja valmiina, meillä kun on niitä aiemminkin päädytty käyttämään.

Viimeiseksi heitin listalle vielä vaatteet. Niiden kanssa en kyllä koskaan ole ollut yhtä järjestelmällinen kuin moni muu. Ei siis tule listailtua kokojärjestyksessä kappalemääriä ja määriteltyä jotain lukuja montako mitäkin tarvitaan. Sen sijaan on tullut hankittua aika fiilisten ja alerekkilöytöjen perusteella ja homma on toiminut ihan hyvin. Tällä kertaa isona etuna on tietysti se, että tulokkaan ollessa oletettavasti tyttö, löytyy vaatetta vinot pinot isosiskon jäljiltä. Vain ihan pienimpiä ei juuri ole jäänyt säästöön, joten olen saanut keskittyä lähinnä pikkuvaatteiden ihmettelyyn. Osa on vielä jossain pakettina matkalla tänne päin, kuten toppahaalari, jonka päätin ihan vasta nyt hankkia pienemmässä koossa (onhan pikkuinen varmasti helpommin käsiteltävä paketti suht sopivan kokoisessa haalarissa, kuin pyöriessään aivan ylisuuren puvun sisällä). Muutamat jutut voisin kuitenkin esitellä:

Kyllä, sorruin taas korvalliseen pipoon. ♥ Oikeastaan tämä olisi kyllä ollut melkein mieluisampi ilman korvia, mutta mahdottoman söpöhän se noinkin on. Ihan pienessä koossa meillä ei noita paksumpia hattuja oikeastaan ollutkaan, isommat kun ovat syntyneet melko lämpiminä vuodenaikoina. Tumput kuuluvat äitiyspakkauksen lempparijuttuihin. Ja muistuttavat siitä, että olen kadottanut koko muun varastomme vauvan tumppuja, apua!

Näitä fiilistelen talven synkkyyden keskellä varmasti paljon, koska värit. ♥ Ilahduttavaa, että niitä löytyi äitiyspakkauksestakin.

Perusbodeja meiltä löytyy vähän joka koossa sen verran paljon, etten ole ihan hirveästi niitä ajatellut hankkia. Mutta helppoa kietaistavaa vaatetta ei vain voi olla liikaa! Tässäkin kohtaa äitiyspakkaus oli erityisen onnistunut, sillä kietaisubodeja taisi tosiaan löytyä peräti neljä kappaletta. Näitäkin on tulossa vielä muutamat ihan pienet lisää.

Miestäkin on muistettu. Jos mies nimittäin päättäisi, ei vauvoja puettaisi koskaan mihinkään muuhun, kuin pyjamaan. Kaikki muut vaatteet ovat kuulemma naisten hömpötyksiä, tätä komppasi omakin isäni viimeksi. Olihan näitä maailman mahtavimpia vauvanvaatteita sitten hankittava uusiakin. Aion silti edelleen pysäyttää miehen aina huomatessani, että kotoa yritetään poistua pyjama-asuisen vauvan kanssa.

Kuten sanottu, tuntuu siltä, ettei tässä ihan täysin varustautumatta odotella. Nyt vain odotan malttamattomana, että pääsemme parin viikon päästä uuteen kotiin ja voin alkaa toden teolla valmistelemaan!

36. viikon kuulumiset

Ääk, miten aika juoksee! Keskiviikkona tosiaan starttasi raskauden 36. viikko. Enää pieni hetki täysiaikaisuuteen, eikä siihen laskettuun aikaankaan enää kauaa ole: tasan kuukausi! Tällä hetkellä tosin jopa oikeastaan toivon, että vauva tosiaan pysyy kyydissä tuttuun tapaan pitkän kaavan mukaan, niin paljon on vielä tekemistä.

Onneksi olo on myös mahdollistanut tekemisen. Kaikenlaiset vaivat siis tuntuvat vain vähenevän loppua kohti. Hetken närästyskin loisti poissaolollaan! (Saattaa tosin olla, että juuri tuolloin sairastettu todella ärhäkkä flunssantapainen vain jätti sen varjoonsa) Supistukset tuntuvat vain harvenevan ja liitoskipuja tunteakseen saa tehdä melkoisia äkkiliikkeitä. Harpon tielleni osuvat portaat edelleen kaksi kerrallaan ja eräänä iltana roskia vietyäni huomasin pitkästä aikaa ottavani tuttuja juoksu-hypähtelyaskelia kohti kotiovea (kyllä, olen outo hyppelehtijä, tunnustan). En valita!

Painavahan tuo pallero toki silti alkaa olla (kuvattu keskiviikkona rv 35+0) ja toki se hiukan tielläkin joskus on. Multa tuskin tarvitsee kysyä mitä tänään on tullut syötyä tai kokattua, kun ruokalista löytyy aina jostain mahapallon sivulta, jonne itse en näe - näitä tahroja on oikein kiva bongailla peilistä siinä vaiheessa, kun on koko päivän niiden kanssa "edustanut". Kulkuväylien tilan arviointivirheet ja törmäily ovat kovin tuttuja nekin. Tulee tuntumaan taas niin oudolta, kun ei enää tarvitse koko ajan yrittää muistaa varoa!

Neuvolakuulumisiakin tältä viikolta on, tuttuun tapaan oikein hyviä. Ei häikkää verenpaineessa tai muussakaan, painoa tulee tasaisesti (yhteensä nyt tasan 10 kg, hui) ja sf-mittakin kasvaa tutulla käyrällään, ollen nyt tasan 30 cm. Vauva viihtyy edelleen raivotarjonnassa kuten toivoa sopii, tällä käynnillä nukkuen, joten syke oli aiempia kertoja rauhallisempi. Kun voinnissakaan ei ollut valittamista, ehdinkin keskittyä enemmän haikeilemaan sitä, että tuo käynti tosiaan oli mitä todennäköisimmin viimeinen ikinä tuon tutun terveydenhoitajan luona, muuttomme kun nimittäin tarkoittaa myös neuvolan vaihtoa. Reilun viiden vuoden aikana tuolla tuli kuitenkin seurailtua läpi kaikkien kolmen lapsemme odotukset lähes kokonaan, joten kyllä sitä aika monta tuntia on tullut kuulumisiaan siellä jaariteltua. Vaan ei enää, nyyh! Ehkä outoa jäädä kaipaamaan neuvolaa, mutta sovitaan että hormoneilla on osansa asiaan. Vielä pahempi oli lasten viimeinen neuvolakäynti, tyypit viihtyivät tutun tädin vastaanotolla niin hyvin. No, toivotaan että uusi neuvola on ihan yhtä hyvä!

Vielä viimeistäkin viimeisemmän kerran ehdin toki tuolla vanhassa paikassa reilun viikon päästä piipahtaa, tosin lääkärikäynnillä. Odotan mielenkiinnolla!

Olkoon syksy

Olen maininnut ennenkin, etten juuri ole ostellut äitiysvaatteita, siis sellaisia äitiys-sanan myötä roiman korotuksen hintaansa saaneita vaatekappaleita mahapusseineen ja -resoreineen. Niin on pärjätty mainiosti läpi kahden lapsen odotuksen, enkä mekkoihin mieltyneenä ole mahavaralla varustettuja housuja juuri kaipaillut. Raskausajalle tarkoitettu takkikin on tuntunut ihan liian suurelta investoinnilta käyttöaikaansa nähden. Mutta niin, kuten olen monta kertaa ennenkin tämän odotuksen aikana todennut, nyt ovat ajat erilaiset! Lasten kanssa ulkona säällä kuin säällä rämpiessä eivät mekot ihan loputtomiin riitä, edes niiden paksujen sukkisten kanssa.

Ensin siis taivuin ja hankin takin. (Pahoittelut kuvista, joissa ikuisuusflunssa todella näkyy.) Ihan oikean äitiystakin! Pitäisi siis riittää säätövaraa suojaamaan mahapallokin ihan loppuun asti. Takkihankinta oli kyllä kieltämättä hankala tehtävä, mutta löysinpä lopulta tämän yhden joka miellytti silmää. Tämä Mamaliciousin malli vei pisteet kotiin myös irroitettavalla lisäpaneelilla, jonka ansiosta takkia voi siis käyttää raskausajan jälkeenkin. Käyttöaika ei siis välttämättä jääkään ihan mahdottoman lyhyeksi. Jos vain tähän vain niin paljon totun ja tykästyn, tämä kun tosiaan ei ehkä ole ihan tutuinta tyyliäni. Tajusin jo heti, etten edes omista kenkiä jotka näyttäisivät luontevasti kuuluvan tämän takin käyttäjälle.

Ja tosiaan, omistan nyt myös muutamat päälle mahtuvat housut! (En kestä miten pöhköltä tuo pallo napoineen näyttää edestä päin.) Olin kyllä ihan täysin asennoitunut jatkamaan housutonta elämääni, mutta kun tajusin kanssani hämmästyttävän samankokoisia vaatteita käyttävän kaverini myyvän äitiysvaatteitaan pois, käytin tilaisuutta hyväkseni ja varasin itselleni pienen pinon housuja. Ja kyllä, ne olivat vielä hämmästyttävämmin juuri sopivan kokoisia! Yksi syy sille, etten ole niitä äitiyshousuja hankkinut, on nimittäin se, että luki kokolapussa mitä tahansa, tuntuvat ne yleensä aina väärän kokoisilta. Tai muuten vain epämukavilta. Kun raskausaikana sovituskopissa ähertäminen vielä on ihan hirveän kamalaa, olen mieluummin jättänyt väliin. Mutta kyllä näitä näin ostelisi ihan mielellään, valmiiksi sovitettuina ja hyviksi todettuina!

Molemmat näiden kuvien uudet housuni löytyivät siis tuosta mainitusta kirppiskuormasta. Housut jalassa kotoa lähtiessä on kyllä aina pysähdyttävä peilin edessä, niin kertakaikkisen oudolta tuo näky vielä näyttää. Mutta täytyy myöntää, että ihan käytännöllisethän nuo toisinaan ovat! Jep, ja mitähän siellä kuvan alakulmassa heiluu...

...Tietysti se paras lämpö"asuste". ♥ Olkoon syksy, nyt tarkenee!

Arki jota pelk... odotin

Hurjaa, miten tuntuu ihan eiliseltä tuo mennyt kesä, jonka aikana välillä pysähdyin miettimään tulevaa syksyä ja sitä, millaista se arkinen arki ja elämä olisi kahden lapsen ja yhden pallomahan kanssa. Jos ja kun ajatus hirvitti, oli tuolloin helppo ajatella, että kaikkeen tuohon olisi vielä ihan ikuisuus. Ja silti, niin se "ikuisuus" vain hujahti taas ihan tolkuttoman nopeasti ja tässäpä sitä syksyä nyt elellään ja paluu arkeen tapahtui jo hyvän aikaa sitten.

Selväähän se on, että tämä loppuraskaus on hyvin erilainen aiempiin verrattuna. Esikoista odottaessa viimeiset viikot olivat, vaikkakin meidän tapauksessamme henkisesti raskaita, silti muuten rentoja. Sai ottaa torkut tai kölliä sohvalla aivan vapaasti jos väsytti, oli helppo lähteä spontaanille kauppareissulle jonkun ruokahimon iskiessä ja jos liikkuminen tuntui ikävältä, ei sitä todellakaan tarvinnut tai tullut tehtyä. Monen kohdalla kaikki helppous on historiaa jo toisen lapsen kohdalla, mutta itse en voi väittää niin. Esikoinen oli ensimmäistä pikkusisarusta odottaessamme 3-vuotias, ei mikään ihan pikkuinen enää ja kuitenkin vielä sen verran pieni, ettei hänellä vielä ollut mitään "omia menoja". En siis muista toista raskautta mitenkään kovin hankalana aikana. Me otimme rennosti jos siltä tuntui, köllimme yhdessä pikkusiskolle höpötellen ja köpöttelimme leikkipuiston sijaan vain kotipihan leikkipaikalle jos ei huvittanut lähteä kauemmas. Loppuraskaus sijoittui kesään, oli lämmin ja niin lapsen pukeminen kuin oma pukeutuminen oli helppoa. Viimeiset viikot mieskin oli kesälomalla, tehden laiskot... lepäilystä liiankin helppoa.

Ei siis ihme, että tällä kertaa vähän jännitti. Nyt ei ole luvassa lepolomailua. Lapsia on kaksi, eikä kumpikaan (enää) juuri perusta köllöttelystä. Esikoinen ei ole enää ihan pieni, vaan tarvitsee ja vaatii sosiaalisen elämänsä ja harrastuksensa, joissa aikuisen apu on kuitenkin monilta osin välttämätöntä. Pienempi puolestaan tosiaan on pieni ja tarvitsee paljon apua vielä ihan niihin perusjuttuihinkin, vaikka reipas ja taitava onkin. On siis pakko mennä ja tehdä. Onneksi raskaus ei ole asettanut sille mitään estettä, vaan kaikki on sujunut hyvin. Supistuksia kyllä edelleen on ja toisinaan ne saattavat tuntua yllättävänkin napakoilta, mutta haitaksi ne eivät selvästi ole olleet, kun vauva edelleen mahassa viihtyy.

Aluksi paluu arkeen kerhopäivineen kyllä tuntui hankalalta. Noin kahden kilometrin matka kerholle tuntuu ajatuksena ihan sopivalta, mutta tajusin pian, että jos tahdomme tytön kanssa palata kerhon ajaksi kotiin, tulee päivän kävelysaldoksi yli 8 km. Kokeilin sitä alkuun, mutta opin, että aiemmin vain kovin nopeasta kävelystä äityneet liitoskivut näemmä innostuvat myös pitkästä kävelystä. Olo oli jo ensimmäisen päivän jälkeen niin tuskainen, että tajusin ettei matka tulisi jatkossa onnistumaan kävellen. Tai ainakin se tulisi vaatimaan tuhottoman määrän aikaa ja sen, että jäisimme tytön kanssa kerhon ajaksi vaikka kirjastoon notkumaan, mikä ei todellakaan olisi usein toistuvana mukava ajatus 2-vuotiaan kanssa. Joten:

Hassuilta me ehkä näytämme, pallopäät ja pallo, mutta tämä on ratkaisu. Palasin siis pitkästä aikaa pyöräilyn pariin. Tämän mahdollisti tietysti se, että uskalsimme kesällä lopultakin poistaa esikoisen pyörästä apupyörät ja pojan pyöräily lähti heti sujumaan tosi hienosti. Mua silti jännitti koko homma alkuun toden teolla, sillä tilanteessa oli paljon uutta. Poika oli aina aiemmin pyöräillyt kävellen liikkuvan aikuisen kanssa, jolloin vauhtia tuli vähemmän ja tuntui siltä, että tarvittaessa olisi ollut paljon helpompi napata kiinni pyörästä. Itse taas en ollut ennen kuljettanut ketään pyörän lastenistuimessa. Ja sitten on tietysti vielä se raskaus.

Onneksi kaikki on sujunut uskomattoman hyvin. Istuimen käyttö ja kuljettaminen on ihan niin helppoa kuin sen pitikin ja tyttö nauttii kyydistä hurjasti, ensimmäisenä pyöräilypäivänä takaa hihkuttiinkin: "Tämä on kivaa minusta!". Poikakin tykkää pyöräilystä ja varsinkin ensimmäisinä päivinä ylpeys omista taidoista näkyi kauas, kun sitä noin vain ihan itse ajeltiin kerholle. Myös tärkein, eli ohjeiden kuuntelu on hienosti hallussa. Mahakaan ei onneksi enää pyörän selkään hypättyä tunnu ollenkaan niin painavalta. Kaatuminen tietysti pelottaa, mutta se vain on riski, jonka olemassaololle ei voi mitään. Kaatua voi omilta jaloiltaan tasaisella maalla ihan ilman syytäkin, vaikka pyöräillessä todennäköisyys toki on suurempi. Toivotaan, ettei ensimmäinen aikuisiän pyörällä kaatuminen osu raskauden kohdalle. Mieluiten tietysti saisi jättää tapahtumatta kokonaan, kuten kaikki muutkin onnettomuudet. Sen verran helpotin oloani, että tein sen, mikä olisi jo kauan sitten pitänyt tehdä ja ostin vihdoin kypärän. Nyt ratkaisu siis tuntuu oikein hyvältä. Oikeastaan sitä on ihan tyytyväinen, että tällä kertaa on pitänyt pysyä liikkeellä, siitä ei varmasti ole yhtään haittaa ajatellen synnytystä ja siitä toipumista.

Muuten arki on aika tuttua menoa. Miehen iltavuorot, varsinkin pidempinä putkina, ovat joskus rankkoja, mutta sitä ne toisaalta saattoivat olla ennenkin. Mutta kuten näkyy, kyllä tälläkin porukalla joskus onnistuu se köllöttelykin, vaikka sohvalla kieltämättä alkaa olla ahdasta. Kolmet hormonimyrskyt saman katon alla ovat joskus sellaista menoa, että hyvä kun se katto vielä pysyy paikoillaan. Onneksi tasaisempiakin vaiheita mahtuu mukaan. Tällä hetkellä sairastamme tämän syksyn ensimmäistä flunssaa, eli sekin syksyisen loppuraskauden kauhu toteutui. En tiedä kostautuuko tämä röyhkeä optimismi vielä, sillä aika alkuvaiheissa tätä tautia taidamme olla, mutta uskallan silti toivoa, ettei tämäkään mikään maailmanloppu ole!

Ei tämäkään arki siis hullumpaa ole. Tätä muistelee varmasti yhtä suurella haikeudella, kuin aiempiakin pallomaha-aikoja.

Ja juuri eräällä arkistakin arkisemmalla kauppareissulla sen taas tajusi tavallistakin selvemmin: se on tosiaan vain silmänräpäys, kun tuohon letkaan toivottavasti liittyy yksi taapertaja lisää. ♥

33. viikko

Syksy, arki ja väsymys - päivän, ja edellistenkin kuulumiset koottuna. Siksi tätä tekstiäkään ei ole syntynyt, vaikka päivittäin mielessä käy asioita, joita haluaisin kirjoittaa ylös. Kesti viikko, ennen kuin tajusin, että vaikka ajatus muuten ei kulkisikaan, ainakin neuvolakuulumiset on helppo päivittää.

Tutun terveydenhoitajan juttusilla tuli siis tosiaan taas piipahdettua, raskauviikoilla 31+0. Kaikki oli taas ihan niin kuin pitääkin. Hemoglobiinikin oli, edelleen ilman rautalisää, noussut jo itselleni ihan normaaleihin lukemiin 118. Ei ihme ettei siis hengästytä tai ole muuten voimaton olo, vaikka väsymys arjen keskellä onkin välillä kova. Sf-mitaksi saatiin 27 cm, joten ihan tasaisesti keskikäyrän tienoilla liikutaan. Vauva on viihtynyt jo pitkään sopivasti juuri niin päin kuin kuuluu (toivottavasti ei enää tule mieleen kääntyä), sydän tykytti tutuissa lukemissa ja liikkeistäkin saatiin todisteita paikan päällä, kun pienen rauhaa tunnustelullaan häirinnyt terveydenhoitaja sai napakoita potkuja vastaukseksi. Liikkeistä ei onneksi huolta ole ollut muutenkaan, sillä tämä tapaus on pitänyt huolta ettei hänen olemassaoloaan unohdeta kiireidenkään keskellä. Hän taitaakin olla lapsistamme ensimmäinen, joka on onnistunut jatkuvasti valvottamaan mua öisin innostumalla myllertämään erityisen innokkaasti juuri silloin kun itse yritän nukkua.

Koska kaikki mitattavissa oleva oli noin erinomaisen hyvin, oli juttujen pääpaino tällä kertaa enemmän siinä arjessa, lapsissa ja jaksamisessa. Tekee ihan hyvää välillä todeta ääneen että jaksamistahan tässä on ja toisaalta jaksettukin on ihan hyvin.

Tosiaan, maha alkaa kyllä tuntua lisäpainona nostellessa, kyykkiessä ja kumarrellessa, kaikki asioita joita ei vain taaperoarjessa voi välttää. Esikoinen tosin on usein (ainakin silloin kun sille päälle sattuu) ihanan avulias ja rientää kyllä nostamaan ja noutamaan esineitä ennen kuin ehdin itse. Supistukset ovat harvinaisen ikäviä iskiessään pahimman uhmataistelun keskellä tai lastenhuoneen raivosiivouksen parissa (saattaa tietysti hyvinkin olla, että mainitut aktiviteetit ovat ihan omiaan niitä supistuksia aiheuttamaan...). Viime päivinä hormonit ovat tainneet myllertää ihan urakalla, sen verran haastavalta on hetkittäin tuntunut tämä kahden eri tavalla myrskyisää vaihetta elävän lapsen kanssa vähänkään järkevästi kommunikoiminen. Onneksi nämä ovat vaiheita vain, niin uhmaiät kuin loppuraskaudetkin!

Ja siellä sitä kasvetaan, varmasti hyvin tottuneena ääniin ja elämään! (Kuvattu eilen, rv 32+0)

Lopultakin tuo maha näyttää ainakin omaan silmään ottaneen jonkunlaista kasvupyrähdystä. (Kuvat on muuten otettu eri aikoihin, tämä muistaakseni joskus 30+4, en vain aiemmin saanut aikaiseksi sitä tänne postailtua) Sekä itsestäni että miehestä tuntuu että pötsi ja oikeastaan kaikki muukin on tällä kertaa (toistaiseksi...) paisunut paljon vähemmän kuin viimeksi. Olisihan tuosta ehkä vertailukuviakin, en vain ole ihan varma haluanko tietää karun totuuden siitä, kuinka "pieniä" tässä oikeastaan ollaan...

Viimeinen kolmannes(ko jo?!)

Tajusin ihan vasta nyt, että tosiaan, niin taitaa olla, että tämä raskaus on jo edennyt viimeisen kolmanneksen puolelle. Loppusuora häämöttää siis jo ihan lähellä. Oma pää tosin ei ole vielä yhtään siellä! Tuntuu, että aikaa on vielä vaikka kuinka. Toisaalta, ehkä nyt ei (vielä?) olekaan sitä sellaista kuumeista tarvetta tehdä valmisteluja, kun vauva-arjesta kuitenkin on jo kokemusta. Tuntuu, että hätätilanteessa pärjäisimme aika pitkälle jo sillä mitä kotona nyt on. Toki olisimme ihan helisemässä, mutta niinhän sitä vastasyntyneen kanssa aina on. Ei sillä, olen ihan tyytyväinen, että sitä aikaa tosiaan kuitenkin vielä pitäisi olla.

Kroppa kyllä tietää jo, että loppuraskautta tässä elellään. Kun kumarrun (mikä tietysti tuntuu muutenkin epämiellyttävältä), vatsan sisältö tahtoo usein nousta ylös, vaikka kyse olisi vain lasillisesta vettä. Närästys yleensäkin on toki myös entistä ärhäkämpää. Maha tuntuu pinkeältä ja painavalta ja alkaa olla jo vähän tiellä, osuu helposti asioihin ja ihmisiin ympärillä, ottaa kolhujakin helpommin kun aina ei muista varoa. Äkkiliikkeet ja kiireinen kävely saavat mitkä lie liitokset heti muistuttamaan itsestään kovina vihlaisuina alavatsalla. Nenä on jatkuvasti tukossa ja aiemmista raskauksista jo unohtuneet usein oudon punaiset huulet kiinnittävät taas huomion peilikuvassa (ja saavat valitsemaan mieluummin värillisen huulirasvan). Supistukset alkavat tuntua ihan tutulta loppuraskauden meiningiltä, eivätkä enää hirveämmin jaksa hermostuttaa. Tässä tämänhetkisessä arjessa huomaa kyllä usein syy-yhteyden supistusten ja esimerkiksi remonttikatastrofien, vauhdikkaan esikoisen hölmöilyjen tai uhmailevan kaksivuotiaan välillä.

Nyt viikkoja 29+0 eläessä alkaa maha tosiaan olla jo jonkunmoinen pallo! Asukas siellä tuntuu löytäneen lempipaikkansa, sillä liikkeet tuntuvat aika tasaisesti tutuiksi käyvillä alueilla. Potkut, usein ihan kivuliaissa määrin tymäkät sellaiset, tuntuvat enimmäkseen selvästi oikeaan kylkeeni. Toivottavasti se tarkoittaa sitä että että vauva on jo valinnut paikan ihan oikein päin, eikä jotenkin hassusti poikittain.

Vaikka olo tosiaan on vielä kovin rento kaiken suhteen, tai ehkä juuri siksi, taitaa olla aika oikeasti alkaa pikkuhiljaa miettiä asioita siltä kannalta, että meille tosiaan on tulossa vauva, ei ihan mahdottoman pitkän ajan päästä. Innostuinkin jo hiukan lukemistani muiden tekemistä listauksista kaikesta tarvittavasta ja taidan ottaa sellaisen nyt työn alle myös omana versiona. Toivottavasti saan sen jälkeen todeta, ettei musta vain tunnu siltä, vaan asiat oikeasti ovat ihan hyvällä mallilla.

28. viikon väsymys

Nyt se tuttuakin tutumpi väsymys sitten taas iski! Sama vaiva on iskenyt aiemmissakin raskauksissa suunnilleen samoihin aikoihin ja jos vanha kaava pitää, olo ei välttämättä ihan pian piristy. Toivottavasti niitä energiapiikkejäkin mahtuu matkalle, on tämä nimittäin aika tylsää. Illat, jotka ovat tavallisesti olleet ominta aikaani, ovat viime aikoina kuluneet lähinnä sohvalla hiljaa kököttäen tai vaihtoehtoisesti väsymystä kiukutellen, kunnes olen luovuttanut ja painunut suosiolla unten maille. Ikävää, varsinkin kun tosiaan niin kovin haluaisin paitsi olla ihan siedettävä puoliso niinä kahdenkeskeisinä iltahetkinä, myös tehdä näitä omia juttuja joskus. Vielä entisestään taitaa väsyttää jo pelkkä ajatus siitä, ettei ylimääräisiä lepohetkiä ole ihan liiaksi tiedossa hetkeen, kun miehen viimeisetkin kesälomat on nyt vietetty.

Viikon kuvapäivityskin oli työn ja tuskan takana saada, väsymys nimittäin vain näkyy kasvoilla, vaikka kuvittelisi itselleen ihan virkeän ilmeen. No, tältä sitä kuitenkin näytettiin eilen, viikoilla 27+2. Uudesta mekosta sentään tykkään, se löytyi eBaysta ihan äitiysmekon nimellä, joten kaipa se sellainen sitten on. Hiukan oli jo syksy mielessä tuota tilatessa, mikä taisi vaikuttaa värivalintaankin, joka on itselleni vähän uusi. Eiköhän tälle käyttöä tule, varsinkin sitten syksymmällä, pukeutuminen tuolloin kun jo vähän mietityttää kesämekkojen jälkeen. Paksuja sukkiksia on ainakin löytynyt alennusmyynneistä vaikka kuinka monet, niillä toivottavasti pääsee jo aika pitkälle. Ulkoilu on sitten oma lukunsa...

Myös neuvolakuulumisia saatiin tällä viikolla. Tämä väsymys teki tietysti siitä hemoglobiiniarvosta erityisen kiinnostavan, mutta sepä olikin vastoin odotuksiani 111, eli muutosta ei ollut juuri tapahtunut, kun edellinen arvo oli 110 (oma normaali lukema siis on ollut n. 118). Hieno homma, mitään tujua rautakuuria kun en ole aloittanut, enkä haluaisi aloittaa. Jonkinlainen selittävä tekijä vetämättömälle ololle ja ajoittaiselle huimaukselle kuitenkin ehkä löytyi, verenpaine nimittäin oli 99/66, joka kyllä eroaa jonkun verran tavallisesta. Eipä siinä, juoda kuulemma voisi yrittää enemmän, mikä on kyllä ihan totta. Kitsastelen juomisten kanssa kuitenkin toisinaan ihan tarkoituksella, se yöllinen vessassa ravaaminen kun vain on niin totaalisen tuskastuttavaa. Kaipa sitä pitäisi kuitenkin suosiolla päivässä muutama lasillinen enemmän kallistaa. Vauvan syke löytyi hyvin, lukemissa 140 ja potkujakin tuntui ja kuului, kun unia häirittiin. Pikkuinen on viime aikoina viihtynyt ihan yksinomaan pää alaspäin, toivottavasti pysyy noin päin jatkossakin. Sf-mitaksi saatiin 24 cm, mikä sijoittui sinne ihan keskikäyrän tuntumaan. Painoa lähtöpainoon on tullut suunnilleen 6 kiloa lisää, mikä sekin kai on ihan asiallinen määrä. Täytyy sanoa, etten oikeasti enää muista, millaista tahtia aiemmin on kertynyt, vaikka kuinka luulin ettei raskausaikoja unohda! Supistuksista hiukan juteltiin, niitä kun tosiaan edelleen on, muutamat yksittäiset kipeätkin välillä. Ei kuitenkaan liene syytä huoleen, kun tilanne ei ole mitenkään olennaisesti muuttunut. Kaikki hyvin siis!

Vauva on vahvistunut ihan hurjasti taas lähiaikoina, nyt mahan läpi näkee jo melkoisia potkuja ja venytyksiä. Viimeksi eilen pysähdyimme lasten kanssa niitä ihmettelemään ja nyt esikoinen tosiaan on saanut niitä kaipaamiaan tervehdyksiä pienemmältä siskoltaan, voi sitä riemua. ♥ Nyt alkaa siis tosiaan tuntua aika todelta kaikille tämä. Ja hyvä niin!

26. viikko ja odotettu paketti

Pitäisi oikeasti olla taas jossain ihan muualla (eli nukkumassa), mutta jostain ne hiljaiset hetket vain on napattava. Saattaa siis olla että väsymys taas hiukan näkyy jutuissa (ja myöhemmin tänään naamalla, kun ohjelmassa on päivä häävieraana), mutta pieni päivitys silti on tehtävä oloista ja olemuksesta tänään.

Vaikka mitään erityistä uutta ei niissä oloissa oikeastaan olekaan, mikä on ehdottoman hyvä. Pieni väsymys ja supistelut ovat tuttuja seuralaisia. Viime päivien kaikenmaailman asioilla juoksentelu (oikeastaan välillä ihan kirjaimellisesti juosten, sen verran tiukkoja ovat aikataulut olleet) on tuonut mukanaan erilaisia repäisykipuja ja pistelyjä alavatsalle, jotka kuitenkin häviävät aina yöunien myötä, tuskinpa siis vaaraksi nekään. Jäätävästä närästyksestä luopuisin ilomielin, mutta hyväksyttävähän se on, että tuo kaveri ei lähde ennen mahaa.

Vaikkei ainakaan tuo "aamu"maha (aamu ja aamu, meillä on nukuttu pitkään nyt miehen lomalla) mitenkään hirveän suurelta edes näytä! Kuvassa meneillään siis viikot 25+2. Ihana taas tuo lyhyempi hiustupsu muiden seassa, kiitos siitäkin, hormonit. Kivasti kuvassa muutenkin kaikkea meneillään, on seinätarran pätkää ja Muru. ♥

Vaatekaapin uutuuksien läpikäyminen jatkuu: päällä ensimmäinen tässä raskaudessa ihan äitiysvaateosastolta ostamani vaate. Mietin tuota sovittaessani, miten tuo oikeastaan edes eroaa ihan tavallisen puolen ihan samannäköisistä kuteista, paitsi jotenkin ihanan pehmeällä materiaalillaan, jonka takia sen sitten kuitenkin päädyin Ahvenanmaa-reissullamme H&M:n alerekistä ostamaan. Vasta kuvatessani huomasin, että onhan siinä ero: edestä pidempi helma, jonka ansiosta tämä ei (ainakaan heti?) nouse hassusti lyhyemmäksi edestä mahan kasvaessa. Yksi viime aikojen ihan suosikkiarkivaate!

Tässä samalla piti päästä myös hihkumaan, että torstaina se vihdoin saapui: äitiyspakkaus! Kelan toiminta oli onneksi nopeaa, vaikka hakemuksen käsittely hiukan venyi uutta raskaustodistusta odotellessa. Päätös oli tehty heti seuraavana päivänä todistuksen toimittamisesta ja päätöstä seuraavana päivänä paketti jo lähtikin matkaan. Lapset halusivat heti päästä mylläämään sen läpi ja kyllä vain olikin kivoja juttuja täynnä. Haluan kuitenkin ehdottomasti päästä tutkailemaan sisältöä ihan rauhassa ja saatankin käydä lempparit läpi myös täällä blogissa. Nyt kun vaatetta pienelle jo alkaa hiukan olla, en vain malttaisi odottaa, että pääsemme suunnittelemamme lipastontuunausprojektin pariin!

Alkuraskaus pikakelauksella

Ei, raskauden alkumetrit eivät todellakaan tuntuneet hujahtavan ohi pikavauhdilla, olisivatkin! Mutta näin jälkikäteen tuon ikuisuudelta tuntuneen ajan pääkohtien koostaminen tekstiksi ei sentään vie mahdottoman kauaa. Ja pakkohan se on tehdä. Luin nimittäin läpi tulevan isosiskon odotuksen alkuajoista kertoneen postauksen ja oi niitä muistoja!

Huvittavaa kyllä, voisi melkein tälläkin kertaa sanoa raskauden tulleen "yllätyksenä", vaikka se niin kaukana siitä olikin. Oikeammin en siis vain voinut uskoa, että uusi raskaus saisi taas kerran niin helposti alkunsa. Sillä tosiaan, kuten jo monesti mainittu, ehdin jo aiemmin olla hetken raskaana, täysin "suunnitellusti", tai siis toivotusti. Minkään sortin "vahingosta" ei siis tälläkään kertaa ollut kyse, vaikka asia jostain kumman syystä aina vähintään muutamaa ihmistä mietityttääkin. Tuo raskaus kuitenkin ehti vain viikoille 6+4, kun vuoto ja kivut veivät päivystykseen. Seuraavana päivänä ultrassa todettiin se, minkä jo itse lääkärin rauhoittelusta huolimatta varsin hyvin tiesin: kohtu oli tyhjä, eli jotain oli mennyt pieleen ja raskaus keskeytynyt.

Lienee sanomattakin selvää, että tuon jälkeen uusi raskaus oli, jos mahdollista, entistäkin toivotumpi. Myönnetään, etten tässä kohtaa siis ollut järkevä ja noudattanut lääkärin suositusta kahden kierron tauosta ennen uutta yritystä. Toisaalta, mitään perustelua tuolle en saanut, enkä etsinnöistä huolimatta painavaa sellaista löytänyt muualtakaan. Muut keskenmenon kokeneet, joilta asiasta kysyin, eivät moisesta suosituksesta olleet kuulleetkaan. Päätimme siis ottaa "riskin". Olisihan ylipäänsä melkoisen epätodennäköistä, että edes meidän tuurillamme tärppäisi saman tien uudestaan. Varsinkin, kun hcg-seuranta (joka varmuuden vuoksi tehtiin, kohtu kun tosiaan oli ultrassa tyhjä, eikä siis kohdunulkoista raskautta voitu täysin poissulkea) osoitti, että raskaushormoni oli veressä koholla vielä jonkun aikaa (itse asiassa hiukan vielä silloinkin kun uuden raskauden on täytynyt saada alkunsa), mikä varmasti häiritsisi kehon normaaliin päiväjärjestykseen palaamista.

Epätodennäköistä tai ei, pian kuitenkin "kuvittelin" tuttuja jomotuksia, vihlaisuja ja oireita. EBayn ja kappalehinnaltaan alle 20 sentin raskaustestien ansiosta seurailin melko tiiviisti ensin viivan haalistumisen pois ja sitten...

Nyt kun sen varmaksi tietää, voi sanoa, että on se siinä. Häivähdys jotain.

Tuon jälkeen homma taisi karata hiukan käsistä hetkeksi, sillä ylläolevat testit tein muistaakseni ehkä vuorokauden sisään. Oli vain niin tärkeää nähdä viivan vahvistuvan. Ja kuinka panikoinkaan kun se ei heti siltä näyttänyt, tietenkään.

Vaikka niin kovin tuota tulosta toivoinkin, ei se sitten saanutkaan ihan hyppimään riemusta ilmaan. Kun testiin piirtyi ensimmäinen ihan selkeä viiva, ilman tulkinnanvaraa, oli ajatus lähinnä: "Ei taas. En mä jaksa toista keskenmenoa putkeen". Kun edellisen raskauden jo ennen plussatestiä alkanut pahoinvointi ei edes ehtinyt loppua ennen uutta, tuplasti pahempaa ällötystä (mikä tietysti olisi kannattanut nähdä ihan hyvänä merkkinä), oli olo muutenkin aika ryytynyt. Melkoisella tappiomielialalla hommaan tällä kertaa siis lähdettiin. Ei tuo onneksi kovin pitkään kestänyt, sillä onneksi on vertaistukea, uutta ja vanhaa, ihania naisia, jotka saivat valettua uskoa tähän uuteen raskauteen.

Uskoa tarvittiinkin, sillä seuraavaksihan se tietysti iski toden teolla - pahoinvointi. Melko kuvaavaa onkin, että selailin kuvakansioitani ja sen lisäksi, että kuvia oli ylipäänsä ihan murto-osa tavallisesta, löytyi noin kolmen kuukauden ajanjaksolta vain yksi kuva "omista" jutuistani, ja se oli tämä:

Kippis vain! Pelkästä kuvasta tulee paha olo, sillä muistan kovin elävästi tilanteen, jossa sen otin. (Lasissa oli muuten sitruunalla maustettua jäävettä.) Ja tuotahan se arki pitkälti oli silloin, erilaisia keinoja olon helpottamiseen ja muuten vain päivistä oksetuksen kanssa läpi rämpimistä. Kyllä se vain siis pahenee kerta kerralta, vuosi vuodelta näemmä. Tällä kertaa oikeastaan juuri mikään ei edes auttanut. Hankin kaikkia niitä aiemmin hyviksi havaittuja "pahoinvointiruokia" ja päädyin syöttämään suurimman osan lapsille. Jäätelö tuntui aluksi auttavan, mistä tietysti innostuin ja ostin vähän joka lajia - joista iso osa taitaa olla pakastimessa vieläkin, sillä pian ei tehnyt mieli edes nähdä jäätelöpakettia. Moni päivä siis meni närppien kaappiin sattuneesta syystä hankitusta laajasta einesvalikoimasta jotain mikä nyt sattui alas menemään. Toisinaan oli yksinkertaisesti pakko mennä hetkeksi makuuasentoon hämärään huoneeseen ja yrittää koordinoida kaaosta sieltä käsin. Enkä varmasti ikinä unohda niitä päiviä ja sitä fiilistä, kun raahauduin esikoista kerhosta noutamaan, pysähtyen vähän väliä yökkimään ja miettien, mitä ihmettä sanoisin jos joutuisin perille päästyäni juoksemaan ensimmäiseksi vessaan tyttö kainalossa. Mutta kaltaiseni oksennuskammoisen pahin pelko ei silti vieläkään toteutunut: en kaikesta huolimatta tässäkään raskaudessa oksentanut tuon alkupahoinvoinnin aikana kertaakaan. Lähellä se kyllä oli, niin monena iltana makasin kylppärin lattialla ja mietin, miten helppo olisi vain antaa periksi ja ehkä helpottaa hetkeksi oloa. Olen vain niin varma, että kertakin, ja siitä se sitten olisi lähtenyt ja olo olisi ollut entistä heikompi.

Kuten sanottu, pitkiä viikkoja. Tuon sisäisen myllerryksen keskellä piti asettua uuteen kotiin ja yrittää saada se oman näköiseksi, tai ensihätään edes jokseenkin asialliseen kuntoon, jotta esikoinen pääsi juhlimaan syntymäpäiväänsä. Jälleen kerran teki useammin kuin kerran mieli vain jäädä peiton alle ja todeta että ei pysty, ei kykene. Mutta niin vain tuosta selvittiin taas! Myönnetään, se koti on edelleen(!!) vähän kesken ja nurkissa pyörii vieläkin tavaroita, jotka eivät ole löytäneet paikkaansa, vaikka aina silloin tällöin sijaintiaan vaihtavat. Järkeilenkin toisaalta, että järjestyksen löytyminen voi odottaa hetken, kun pian on kuitenkin hankittava tulevalle isosiskolle juniorisänky, taas yksi lipasto vauvanvaatteille ja ties mitä muuta.

Jälkiviisaana on todettava, että olisi ehdottomasti ollut erityisesti oman pään kannalta järkevämpää toipua hetki ennen uutta myllytystä. Kukapa toisaalta olisi osannut arvata kohdalle osuvan nopean tärpin lisäksi juuri tuohon kohtaan hermostuttavaa uutista veren hyytymishäiriöstä, jota aiemmin käsittelin pidemminkin. Tämän raskauden alku oli tuntui joka tapauksessa ihan uskomattoman, juuri niin, raskaalta. Hermot rakoilivat, kroppa oli romahtaa uupumuksesta ja parisuhdekin tuntui kaiken keskellä melkein mahdottomuudelta. Onneksi mieleen nousee helposti kaiken tuon kärvistelyn ihan toissijaiseksi tekevä muisto: se hetki, kun kotidopplerilla hosuminen tuotti vihdoin tulosta ja vimmatusti lyövän pienen sydämen ääni löytyi. ♥ (Viikkojahan emme tuolloin tienneet, mutta jälkikäteen voi laskeskella, että suunnilleen 10+ niitä tuossa vaiheessa oli kertynyt). Ja onneksi tuo kaikki on nyt takana ja raskaudessa on näitä parempiakin vaiheita!

Alkupuoliskon asusuosikki

Jestas, että väsyttää! Raskaus ehkä jo itsessään, mutta kun päälle lisää putkiremontin ja esikoisen kaksiviikkoisen uimakoulun takia päivittäisen uimahallille ravaamisen (joka on vasta ihan aluillaan), ovat energiat välillä vähissä. Ensimmäiselle uimakoulureissulle lähtiessämme unohdin koko raskauden, eikä tullut mieleenikään, että saattaisin tarvita ehkä hiukan lisäaikaa tuon loppuosaltaan pelkkää pitkää ylämäkeä olevan matkan taittamiseen. Hiki virtasi ja alavatsa tuntui välillä olevan ihan tulessa puhistessani supistuksineni kohti hallia. Tyylikästä. Ensi kerralla olen fiksumpi! Yritän ainakin.

Toisaalta uimahallireissut ovat hyvää harjoitusta syksyä varten, jolloin pitäisi reippailla vielä hiukan pidempi matka, vielä "vähän" isomman mahan kanssa. Tuo onkin se, mikä loppuraskaudessa tavallaan jännittää. Esikoista odottaessa sitä nimittäin tietysti sai lepäillä melko lailla ihan juuri silloin kun siltä tuntui ja toinen syntyi kesällä lomailun päätteeksi. Viimeisten viikkojen ohjelmaan ei siis vielä kertaakaan ole kuulunut säännöllisiä reippaita kävelyjä (kuinka reippaita niistä nyt sitten tuleekaan...), puhumattakaan kerhon minieteisessä hiki päässä suoritetusta pukemisruljanssista. No, onneksi esikoinen ei ole enää yhtä pieni kuin ensimmäisen sisaruksensa odotuksen aikaan. Ties vaikka osat olisivat vaihtuneet ja saankin itse olla avustettuna kun kenkiä yritetään jalkaan.

Pukeutumisesta puheen ollen, varsinaiseen asiaani: nyt, kun pärstä on esitelty enkä enää välttämättä joudu katkomaan päitä kuvistani, ajattelin ottaa myös toisesta blogista tutut tylsät pukeutumisjuttuni (jep, edelleenkään ei siis tule löytymään liutaa ammattimaisia poseerauksia tsiljoonasta eri kuvakulmasta, saati sitten tarkoin aseteltuja yksityiskohtakuvia) taas kuvioihin. Pienestä olosuhteiden pakosta tietysti nyt täällä, raskausajan vaatteisiin keskittyen. Varsinaiset "oikeat" äitiysvaatteet tässäkin raskaudessa ainakin toistaiseksi vielä puuttuvat kaapistani lähes kokonaan, mutta silti, tällä hetkellä hankintalistalla ovat olleet pallomahan päälle mahtuvat vaatteet, joissa olo ei ole ihan kamalan näköinen. Kerta kerralta hankalampaa, täytyy muuten sanoa! Ainakin yhden ihan mieluisan asun sentään olen saanut kasaan:

Harmi vain, että tämä tosiaan jäänee enemmän otsikon mukaisesti alkupuoliskon asuksi. Hame, niin mukava kuin se päällä on ollutkin, tuskin venyy loputtomiin, tai siis kovin montaa viikkoa/päivää/hetkeä enää, se on nimittäin yllättävän napakka tuollaiseksi trikoojutuksi. Varsinkin euron hintaiseksi sellaiseksi! Aikamoinen löytö paikallisen, nyt jo suljetun Seppälä-outletin tyhjennysmyynnistä. Seppälästä löysin myöhemmin myös tuon napapaitani (vaikka kuinka ehkä(?) pitäisi kutsua crop topiksi tai jotain, napapaitahan se silti on), jollaista en tosiaan kuvitellut ikinä ostavani! Satuinpa vain valaistumaan siitä ajatuksesta, kuinka kätevä moinen tosiaan korkeavyötäröiseen hameeseen tai johonkin tuubihommaan yhdistettynä voisi olla myös imetystehtävissä! Nähtäväksi jää. H&M:n ballerinat ovat nekin uudet, pakon edessä kadonneita edeltäjiään korvaamaan hankitut. EBaysta hankittu rusettivyö taas peittää kätevästi paidan helmassa kulkevan ihan vääränlaisen raidan (ohutta ja paksua raitaa ei voi yhdistää, se on vain väärin!) häiritsemästä silmääni. Noita vöitä tulette varmasti näkemään paljon, niitä kun löytyy jo muutamassa värissä, ja "täytyy" ehkä vielä pari tilata...

Kuva on muuten napattu viikko sitten, tasan 23+0. Tänään lukema onkin jo 24+0! Täytyy yrittää jatkossa saada kuvat hiukan aiemmin ulos, ei ainakaan ihan viikon viiveellä.

Mikä niin pelotti?

Raskauden alkupuoliskolla (josta kirjoitan vielä erikseen jonkinlaista koostetta, tajuttuani että ihan alkuraskaus tosiaan jäi aika lailla käsittelemättä) tuli hermoiltua useaan otteeseen ääneenkin ja rakenneultran lähestyessä pelonsekainen jännitys oli melkoisen pinnalla täällä blogissakin. Jossain välissä tuli mainittua syistä, joita avaisin myöhemmin lisää. Myöhemmin siksi, että vaikka tiesin olevan kovin epätodennäköistä että kukaan tuttu tänne eksyisi, ovat nuo syyt varsinkin yhdessä niin tunnistettavia, että ne jaettuani olisin yhtä hyvin voinut esittäytyä suoraan, sellaisia salapoliiseja tuntuu välillä oman minimaalisen bloginikin seuraajissa pyörivän!

Joten tosiaan, taisin murehtia alkuraskaudessa hiukan keskimääräistäkin odottajaa enemmän, vaikka jokainen varmasti ainakin hetkittäin pohtii riskejä. En tietenkään vähiten siksi, että kohdallemme oli ihan vasta osunut se kamala tilanne, kun jotain niin hienoa jo hiukan lupaillaan ja sitten otetaankin selittämättä pois.

Yksi iso raskausaikaan liittyvä mörkö historiastamme löytyi jo ennen tuota. Toisen blogini seuraajat pidemmän ajan takaa jo varmasti tietävätkin, että tiemme vanhemmuuteen ei ollut ihan mutkaton alun alkaenkaan. Onnellisen huolettomina esikoisen odottajina saimme nimittäin rytinällä palautuksen maan pinnalle, kun rakenneultra tuolloin päättyi huonoihin uutisiin ja kävi ilmi, että poikamme tulisi heti synnyttyään tarvitsemaan leikkaushoitoa ja perhe-elämämme alkaisi teho-osastolla kaukana kotoa. Vaikka mutkien jälkeen olimmekin lopulta niin suunnattoman onnekkaita että saimme raskaan sairaala-ajan jälkeen viedä kotiin elävän ja terveen pojan, oli tuo tietysti sellainen pommi, ettemme ikinä tule unohtamaan, että kyllä, huono tuuri voi osua juuri meidän kohdallemme, ikävät asiat eivät aina tapahdu niille muille. Tuo historia on se syy, miksi rakenneultran teki lääkäri.

Edellä mainittu pelko on kuitenkin kulkenut mukana niin monta vuotta, että sen kanssa on jo tavallaan oppinut elämään. Uskonkin, että olisin tällä kertaa hengittänyt jo hiukan helpommin, ellei vasta koetun keskenmenon ja uuden positiivisen raskaustestin jälkeen olisi eteen tullut uusi hiukan ikävämpi yllätys. Äitini nimittäin tiedotti ihan tämän raskauden alkuvaiheilla häneltä löytyneen perinnöllinen veren hyytymishäiriön aiheuttava geenimutaatio. Tuo geenivirhe aiheuttaa kohonneen veritulppariskin, joka tulee huomioida erityisesti mm. leikkausten ja hormonaalisten tekijöiden, kuten ehkäisyn ja raskauden kohdalla. Uutisen jälkeen oli tietysti googlelle töitä ja voitte vain kuvitella sen olon, kun tuossa tilanteessa silmien eteen avautuivat tiedot moisesta vaivasta yhtenä yleisimmistä syistä toistuville keskenmenoille ja kaikki tuohon liittyvät kauhutarinat.

Soitin tietysti heti ensi tilassa neuvolaan ja sainkin ohjeet, kuinka hankkiutua tutkimuksiin. Pienen odotuksen, keskustelujen, verikokeen ja taas odotuksen jälkeen oli kädessäni paperilla tulos: kyllä, samainen geenivirhe löytyy itseltänikin.

Ei tietenkään ole mitenkään mukava tietää, että itsestä löytyy tuollainen vika. Vielä kamalampi on se ajatus, että oma elimistöni voisi vahingoittaa sitä maailman tärkeintä. Mutta vaikka todennäköisyydet eivät aina ole olleet puolellamme, on tukeuduttava siihen, että vaikka hyytymishäiriö tukosten riskiä lisääkin, eivät ne silti ole kovin todennäköisiä. Elän ihan mahdollisesti, tai siis todennäköisesti pitkän elämän ilman että koen yhtäkään veritulppaa. Vaikka häiriö toisilla aiheuttaakin keskenmenoja, on kuitenkin todennäköisempää, että omalle kohdalle osunut epäonni oli silkka sattuma. Meillä on jo kaksi elävää, tätä nykyä oikein tervettä lasta, joita odotettiin autuaan tietämättöminä juuri tästä riskitekijästä. Nyt kun tulppariski on tiedossa, se voidaan tietysti huomioida tällä kertaa ja niin tehdäänkin, joten synnytyksen jälkeen ohjelmassa on kuusi viikkoa verenohennuslääkkeen pistelyä. Tuo ilmeisesti on tässä yhteydessä se riskialttein aika.

Vaikka alkumatkaan siis mahtui huolta, voi tässä kohtaa todeta, että kaikki on kuitenkin hyvin. Hienointa on, ettei huolten kanssa ole tarvinnut olla yksin, vaan olemme saaneet kaipaamamme tutkimukset ja tiedot, ei mikään itsestäänselvyys joka puolella maailmaa! Nyt, kun rakenneultrasta on selvitty puhtain paperein, onkin tosiaan aika hengähtää ja alkaa nauttia tästä ainutlaatuisesta ja kaikesta huolimatta ihanasta ajasta.

Kelakömmähdys ja muita neuvolakuulumisia

Tänään oli suuntana sovitusti taas neuvola ja käynnin "kohokohtana" oikeastaan vielä kolmannellakin kerralla lapsellisella innolla odotettu Kela-asioiden käsittely. Tuohan nimittäin tarkoittaa sitä, että raskaus on niin pitkällä, että neuvolasta saa raskaustodistuksen, joka mahdollistaa muiden virallisten paperiasioiden hoitamisen lisäksi äitiysavustuksen hakemisen. Meille se tarkoittaa tälläkin kertaa äitiyspakkausta, jota odottaa aina yhtä paljon, on sen kotiin kantaminen ja yhdessä läpi myllääminen sellainen asian taas paremmin konkretisoiva hetki. Poika odottaakin jo kovasti pakkausta, josta kertoi tietävästi siskolleenkin, että sinne pakataan meidän vauveli... Vaikka tottahan tuo, että siinä laatikossa isompikin sisko ensimmäiset kuukaudet nukkui.

Ennen todistuksen kanssa kotiin lähtemistä käytiin läpi tietysti myös ne omaan ja vauvan vointiin liittyvät jutut, joissa ei mitään erityisempää häikkää ollut tälläkään kertaa. Unisen vauvan syke löytyi hyvin, tykyttäen tasaisesti jossain 145:n tienoilla. Sf-mitta mitattiin ensimmäistä kertaa ja tulokseksi saatiin 18,5 cm, ihan viikkoihin (22+5) sopiva kuulemma. Suurimmalla mielenkiinnolla odotin sitä hemoglobiinia, aiemmissa raskauksissa kun rautalisä on jo tässä vaiheessa ollut käytössä. Tällä kertaa lukema oli 110, yllättävän hyvä! Tuo on kuulemma raja, jonka kohdalla suositellaan rautalisän aloittamista, mutta normaalistikin alhaisen hemoglobiinin kanssa elävänä (ensimmäisellä käynnillä arvo oli 118, samoissa pyörii ilmankin raskautta) en noilla arvoilla ihan täydellä teholla ala rautaa elimistöön tykittämään ja hanki vaivoikseni järkyttävää närästystä (se kun on lisääntymään päin muutenkin), yökötystä ja vatsakramppeja, kevyempikin lisäys toivottavasti riittää.

Supistuksia on ja olkoon edelleen, eipähän niille mitään voikaan. Yhden oikein kipeänkin olen "päässyt" jo kokemaan, toivottavasti kertaluontoinen tapaus. Kesäloman rankkojen auto- ja laivamatkapäivien yhteydessä koettu supistelun lisääntyminen ja vaivan lähes täydellinen katoaminen sitten lomarentoilun ajaksi taitaa kertoa siitä, että rasitushan se noita tosiaan innostaa, joten riehua ei tietenkään kannata välttämätöntä enempää. Typerintä tietysti on se, jos ja kun tämän ahkeran harjoittelunkaan jälkeen keho ei sitten loppumetreillä taas tiedä, miten se synnytys käynnistetään.

Kotiin päästyä, malttamaton kun olen, tein heti sähköisesti äitiyspakkaushakemuksen. Hyvä niin, sillä sainpa ainakin pian tietooni sen otsikon kömmähdys-osuuden. Hakemuksen täyttämisestä kului alle tunti (nopeaa toimintaa!), kun sain sekä sähköpostin että tekstiviestin, joissa kerrottiin asiointipalvelussa odottavasta viestistä: raskaustodistus ei kelvannut. Lappusesta sattui puuttumaan laskettu aika. Eeeei, mikä hirveä takaisku! Jep, asiat taitavat olla aika hyvin kun tämä on kamala ongelma, haha. No juu, ei tämä mikään maailmanloppu ole, mutta hoitaisihan kaiken paperinpyörittelyn tietysti mahdollisimman mutkitta. Toivottavasti uuden todistuksen saa suht yksinkertaisesti.

Kaikki hyvin siis, ei kun odotellaan taas!

Minä täällä moi!

En tiedä yhtään, kuinka monta lukijaa tai satunnaista selailijaa tällä blogilla on tähän mennessä ollut, tai kuinka monta sellaista täällä jatkossa tulee olemaan. Joka tapauksessa, nyt, kun raskausuutinen on kerrottu kaikille tärkeimmille ja sittemmin paljastettu myös "oikeassa" blogissani, on aika esittäytyä ihan kasvojen kera.

Heipä hei! Olisi tietysti ollut ihan kiva, jos saatavilla olisi ollut hiukan parempi kuva, mutta mennään nyt sitten mökkireissulla raskausviikoilla 21+0 kuvatulla sovituskoppiselfiellä.

Toisesta blogista mahdollisesti tätä seuraamaan liittyville, jotka eivät ehkä jaksa ainakaan tältä istumalta lukea tuttuun tapaan ylipitkiä höpinöitäni läpi sinne tänne ripotellut perustiedot löytääkseen, kerrottakoon kootusti vastaukset raskauden usein kysyttyihin kysymyksiin.

Laskettu aika siis on 11.11.2015, vielä marraskuun puolelle ehdimme siis pikkuista maailmaan odottaa, vaikka varaudutaan ihan suosiolla siihen kahden viikon yliaikaan, joka meillä ilmeisesti ihan suku"vikana" on sääntö eikä poikkeus. Raskausviikkoja on siis tänään kertynyt 22+3, matkaa on vielä jäljellä. Vaikka kauas ei tarvitsekaan selailla tämän tiedon löytääkseen, mainitaan vielä, että näillä näkymin odotamme tosiaan pientä tyttöä. ♥

Ensimmäiset ostokset ja sukupuolimietteitä

Vihdoin kotona! Pahimmat reissun rasituksetkin on saatu jo nukuttua pois ja vihdoin tuntuu siltä, että silmät saattavat pysyä auki kokonaisen postauksen verran.

Heti alkuun täytyy esitellä ostokset, jotka matkalla kotiin Sellossa pysähtyessämme lopultakin löysimme: tulevan pikkuisen ensimmäiset ihan omat vaatteet.

Nämä löytyivät siis Jesper Juniorin alehyllystä. Vaikka ultrasta saatu tyttö"lupaus" saattaisi tietysti innostaa ostamaan vinot pinot vaaleanpunaista ja rimpsuja, ovat tällaiset värikkäämmät jutut kuitenkin ehkä enemmän omaan makuuni. Jos tulevasta isosiskosta mitään voi päätellä, saa vaaleanpunaista, kimallusta ja niitä rimpsuja kuitenkin pukea vähän myöhemmin ihan kyllästymiseen asti. Yksi ehdoton hyvä puoli siinä, että tuo isosisko on vielä melko pieni, onkin se, että vauva-ajan vaatteista on vielä niin vähän aikaa, että varastot ovat vielä lähes kokonaisuudessaan tallella. Ainoastaan ihan pienimmistä on ehditty jo luopua, mikä on tietysti hyvä syy keskittyä ostoksissa tällä erää enemmän juuri niihin. Eipä muuten haittaa! Isoveljen vauvavaatteista taas ei löydy kuin ihan rippeet, joten kun meidän makuumme sukupuoli kuitenkin jonkun verran vaikuttaa vaatevalintoihin, olisi pikkuveljen kohdalla joutunut taas hankkimaan paljon uutta.

Kovin kätevä tämä kahden tytön putki siis näin vaatevastaavan näkökulmasta! Muutenkin näistä lasten sukupuolista on tietysti viime aikoina keskusteltu kotona ja muuallakin, niin sinänsä merkityksetön asia kuin onkin. Esikoispoikamme mietteistä asian suhteen olikin tarkoitukseni vähän kirjoitella. Poikahan nimittäin oli jo jonkun aikaa ennen rakenneultraa hyvin varma siitä, että toinen pikkusisko sieltä olisi tulossa. Oikeastaan melkoisen karmiva keskustelukin asian tiimoilta tuli käytyä. Eräänä päivänä poika vain ohimennen totesi, että mahassa on tyttö. Hetken kuluttua hän kuitenkin jatkoi juttua: "Sit meillä on kaksi tyttöä. Harmi että se meiän poika kuoli". Hämmästyneenä kysyin: "Mikä poika?".  "No se joka ei syntyny". Tuossa kohtaa niskavillat nousivat pystyyn ja päätin vaihtaa puheenaihetta. En keksi, mistä moiset jutut tulivat mieleen, mutta sattuivatpa osumaan mielenkiintoisesti. Keskenmenneestä raskaudesta ei koskaan puhuttu lapsille tai lasten kuullen sanaakaan. Vielä hyytävämpi olo jutusta tuli siksi, että koko sen lyhyen ajan itselläni ehti olla hyvin vahva tunne, että tuo tulokas olisi ollut poika. Kyllä nuo lapset vain osaavat hämmentää!

Vaikka isoveli hyvin varma vauvan sukupuolesta olikin, oli hän silti näköjään selvästi vielä elätellyt toivetta veljestä. Ultrasta palattuamme oli nimittäin ensimmäinen toiveikas kysymys: "Näkyikö siellä pippeli?", ja ensireaktio pikkusiskouutiseen oli lähinnä murahdus. Muutamat kerrat hän onkin huokaillut: "Miten mä jaksan kahta siskoa?". Kädet tulevat kuulemma olemaan täynnä työtä, kun tämäkin sisko läpsii ja tekee tyhmyyksiä. Hän oli ilmeisesti ajatellut, että pikkuveli jollain maagisella veljeyden voimalla olisi aina samalla puolella, eikä varmasti ainakaan läpsisi...

Innostuneesti poika on silti toisesta pikkusiskostaan ihmisille jutellut. Edelleen hän suunnittelee, miten niin miekkoja kuin pallojakin tarvitaan myös pienimmälle. Varmasti tämä toinenkin sisko tulee siis olemaan myös pojalle hieno juttu. Vaikka siitä läpsimisestä joutuisi taas käymään keskusteluja.

Tulevalla isosiskolla ei tähänkään asiaan juuri ole ollut sanottavaa, mikä ei tietenkään ole yllätys, kun ikää ei ole vielä edes kahta vuotta. Vauvasta hän kuitenkin juttelee kovasti ja paijailee vatsaa.

Tältä tuo paijailun kohde muuten näytti keskiviikkona rv 22+0. On se tainnut hiukan kasvaa! Pieni mahan sisällä ainakin on voimistunut kovasti, sillä potkuja alkaa nyt tuntua ja näkyä ulospäinkin yhä tiheämmin. Poikakin on tuntenut jo monet potkut kädelleen. Miehen painavaa kättä pieni taitaa hiukan hämmästyä, tai ainakin hiljenee ihan täysin heti kun isänsä käden mahalle laskee. Ainakin yhden potkun mieskin sentään on tainnut tuntea ja useammat jo nähnyt.

Seuraava etappi olisi sitten maanantain neuvola, jossa hoidetaan myös Kela-paperiasiat. Pian saadaan siis äitiyspakkaus tilaukseen! Hemoglobiini tuolla käynnillä kuulemma mitataan taas pitkästä aikaa ja pidän peukut pystyssä, että arvo olisi jollain ihmeen ilveellä pysynyt niin hyvänä, ettei lisärautaa tarvitsisi aloittaa, se kun tuo taas mukanaan ikäviä oloja, joista nyt ei ole tarvinnut kärsiä ollenkaan. Toivottavasti muutenkin hyviä kuulumisia tiedossa!

Pallomaha lomalla

Hengissä ollaan! Tavallaan hiukan harmittaa, että meille koitti kesäloman mökkireissulle lähdön aika melko välittömästi rakenneultran jälkeen. Vaikka oli tietysti ihana lähteä kevyemmin mielin matkaan, ei pää silti ollut ihan täysillä mukana lomajutuissa, vaan ajatus tahtoi hakeutua aina välillä kotiin suunnittelemaan uuden tulokkaan myötä muuttuvia asioita. Lähtiessä yritin innostaa itseäni sillä, että löytäisin varmasti jostain matkan varrelta jotain kivaa vauvalle, ainakin joku vaatekappale kun on tullut oikeastaan tavaksi pian rakenneultran jälkeen ostaa. Mutta ei, tässä kohtaa sitä on kai kokemuksen myötä tullut niin vaativaksi, että mitään kriteerit täyttävää ei löytynyt.

Vaikka ajatus hiukan vaelteli, tuli lomasta silti sentään nautittuakin. Tälle kesälle ihan ihmeellinen sää hellelukemineen sattui osumaan juuri täydelliseen kohtaan, eikä lämpö tuolla tavoin sopivana annoksena ehtinyt tuskastuttaa ollenkaan.

Lämpö salli myös kevyet kesävaatteet, joita vihdoin myös muuten "voin" käyttää: kerroimme vihdoin odotuksesta muillekin! Olimme sopineet jo aiemmin esikoisemme kanssa, että jos pikkusisaruksella todettaisiin rakenneultrassa olevan kaikki hyvin, hän saisi lopultakin kertoa hienosti pitämänsä salaisuuden isovanhemmille. Niinpä hän sitten heti ultraa seuraavana päivänä isoäidin ja isoisän keittiössä näkkäriä nakertaessaan asian muistaessaan päätti huutaa uutisensa viereiseen huoneeseen. Siitä seuraavana päivänä matkasimme tänne omien vanhempieni luo, missä poika ei ehtinytkään alkutohinoissaan vielä asiaa edes ajattelemaan, kun tarkkasilmäinen tätinsä jo huomasi kysyä. Onneksi poika kuitenkin oli paikalla ja pääsi julistamaan, että pikkusisko sieltä mahasta tosiaan on tulossa. Tuota yhtä tarkkaavaista tapausta lukuun ottamatta uutinen tulikin ihan yllätyksenä kaikille, huolimatta siitä, että melkoinen mahapallohan mekkoihin piilotettuna jo alkoi olla.

Helteiden koittaessa oli onneksi sopivasti aika jättää hämäävä kerrospukeutuminen väliin ja antaa valasmaisen olemuksen olla sellainen kuin on. Eli hetkittäin aika valtava, tai siltä se ainakin tuntuu... Loman aikana tunnuttiin vieläpä taas elävän jotain kasvupyrähdyskautta, sen verran raskas ja pinkeä olo taas oli. Täytyy yrittää saada jonkinlainen oikea kuvapäivitys tilanteesta kuvattua tänään, kun viikkoja tuleekin täyteen pyöreät 22+0.

Ajatus ei taas kulje, sillä kello on jälleen kerran aivan liian paljon, minkä lisäksi pitkään poissa pysynyt armoton väsymys tuntuu muutenkin tekevän paluuta. Halusin vain kirjoittaa pienen päivityksen, kun kirjoitettavaa tuntuu kertyneen aivan tuhottomasti. Palaan pian, toivottavasti hiukan paremmin jäsennellyin jutuin!

Rakenneultra

Nyt se sitten on vihdoin takana päin - kauhunsekaisella jännityksellä ja innolla odotettu rakenneultra! Onneksi. Viimeiset päivät ennen ultraa tahtoivat hermot olla ikävän kireällä, vaikka kuinka yritin tsempata ja ohjata ajatukset muualle. Viimeisen, lyhyeksi jääneen yön nukuin ehkä tunnin pätkissä, heräten vähän väliä katsomaan kelloa. Voin siis todeta olon nyt kaiken jälkeen olevan äärimmäisen väsynyt, mutta onneksi myös onnellinen, sillä tutkimuksen tuloshan lopulta oli kaikista peloistani huolimatta se, että pienokaisellamme vaikutti olevan kaikki hyvin!

Asian toteamassa oli yllätyksekseni kokonaiset kolme lääkäriä, joten luulisi, ettei mitään ihan helposti mennyt ohi. Aikaakin tutkimuksessa hurahti suunnilleen tunti, joten on kyllä olo, että nyt on pikkuinen tosiaan syynätty päästä varpaisiin. Terveen näköisestä päästä olemassa oleviin varpaisiin! ♥

Mutta kyllä, tärkeimpien asioiden käsittelyn jälkeen olimme tietysti uteliaita ja kyselimme sen erään vähemmän olennaisenkin tiedon perään. Melko varma vastauskin saatiin, eli näyttää siltä, että marraskuussa perheemme kasvaa pienellä tytöllä! Kirjoittelen aiheesta esimerkiksi isoveljen kommentteineen vielä myöhemmin lisää, tämä saa kaiken väsymyksen keskellä jäädä vain pikaiseksi päivitykseksi.

Ai niin, kuvakin meille toki annettiin matkaan. Sellainen, joka aiheuttaa itsessäni pientä hymyilyä, sillä se vahvistaa mielikuvaani siitä, että kätilöillä on tiukkoihin faktoihin keskittyviä lääkäreitä ehkä hiukan enemmän "näkemystä" näihin ehkä turhempiin, mutta perhettä kovasti ilahduttaviin asioihin:

Siinähän hän, suloinen, tässä potretissa ehkä enemmän hurjaa merirosvolippua muistuttava tyttäremme. ♥ Sopii toisaalta tähän samansuuntaisista teemoista nimeensä inspiraation saaneeseen blogiinkin, haha!

Hermoromahdus ja (hetken) helpotus

Totesin jo viimeksi ultran odottelun olevan piinaavaa. Nyt täytyy todeta, että yhtään helpommaksi tämä ei ole muuttunut! Itse asiassa päin vastoin, ainakin viime viikonlopun ajan stressikäyrä oli ihan huipussaan: kävi nimittäin ilmi, ettei mies saisi millään järjestettyä työpaikan kanssa asioita niin, että pääsisi ultraan mukaan tuona uutena ajankohtana. Kun muutkin itsellemme mahdolliset päivät käynnille ovat melko rajatut ja lääkärit nyt tunnetusti vielä kiireisempiä, iski pieni epätoivo.

Ei ehkä iso juttu jollekin, mutta itse kuulun niihin, joille puolison läsnäolo varsinkin juuri tuossa rakenneultrassa on tosi tärkeä asia. En vain voisi kuvitella vastaanottavani mahdollisia huonoja uutisia vauvan voinnista yksin. Kuulumisten ollessa hyviä taas harmittaisi miehen puolesta, ettei pääsisi tilannetta kokemaan. Sen verran ihmeellisiä hetkiä ovat nuo harvinaiset tilaisuudet oikeasti nähdä miltä se mahassa myllertäjä näyttää.

Kun mies siis viikonloppuna ilmoitti, ettei tuolle ajankohdalle olisi mitenkään mahdollista tehdä ultrakäynnin mahdollistavia järjestelyjä, oli hormonihuuruisen mieli aika maassa. Pää kehitteli välittömästi kauhuskenaarioita mitä kauheimmista tuomioista jotka ihan varmasti osuisivat meidän kohdallemme jos joutuisin yksin paikalle. Asiaa ei tietenkään auttanut se, että näitä kauhukuvia oli aikaa maalailla koko ikuisuuden mittainen viikonloppu, äitiyspoliklinikalle kun voi tietysti soitella vain arkisin. Hauska viikonloppu siis, erityisesti miehelle epäilemättä...

Lopulta se maanantai kuitenkin koitti, pääsin soittamaan äitiyspolille ja kävi ilmi, että samalta viikolta löytyi kuin löytyikin meille vielä lääkäriaika. Helpotus! Lapsillekin saatiin sovittua kivaa tekemistä siksi aikaa, joten asia on lopultakin kaikin puolin kunnossa. Enää täytyy siis selvitä järjissään tästä melkein viikosta, joka vielä olisi jäljellä. Sillä tosiaan, noista aikatauluteknisistä syistä ajankohta aikaistui taas, ollen nyt keskiviikko 24. päivä. Niin lähellä, ja silti niin kaukana!

Vaikka tieto siitä, etten ainakaan joutuisi kohtaamaan mahdollista murskatuomiota yksin, tosiaan helpotti oloani hetkeksi, alkaa hermostunut jännitys taas pikkuhiljaa nostaa päätään. Sitä toivoo niin kovasti, että kaikki olisi hyvin. Johan tästä olisi aikakin uskaltaa oikeasti puhua! Vielä juhannuksen verran ei enää ihan niin pieni salaisuutemme kuitenkin ainakin yritetään pitää omanamme. Toivottavasti keskikesän (vaikkei ihan siltä tunnu) juhlasta saa kaiken jännityksen keskelläkin ja säistä huolimatta jotain irti, vaikka melko ikimuistoisen tämäkin tunnelma siitä varmasti tekee. Hyvää juhannusta toivotan ja toivon kaikille muillekin!

Ensimmäinen lääkärikäynti

Neuvolakäynnistä on itse asiassa aikaa jo useampi päivä, mutta eipä vain aikaa heti löytynyt kuulumisten kirjoitteluun. Yritetään siis nyt, kun silmät ehkä vielä pysyvät hetken auki.

Maanantaina, raskausviikoilla 17+5 oli siis tosiaan tämän raskauden ensimmäisen, eli kun kaikki toivottavasti sujuu ongelmitta, myös toiseksi viimeisen neuvolalääkärikäynnin aika. Ajat ovat näemmä muuttuneet toisen lapsemme odotuksen ajoista, sillä sen lisäksi että käyntejä on vähennetty, tapahtui tällä käynnillä vähemmän kuin aiemmin. En itse asiassa ole paikan päällä neuvolassa antanut vielä ainoatakaan virtsanäytettä, kun aiemmissa raskauksissa oli puoliväliin mennessä purkkien parissa kulutettu aikaa jo enemmän kuin tarpeeksi. Itseäni muutos ei siis haittaa lainkaan. Painoa, verenpainetta tai hemoglobiinia ei niitäkään mitattu, vaikka nuo olisi epäilemättä tutkittu, jos jotain aihetta olisi ollut. Sain kuitenkin pitkästä aikaa kertoa, ettei voinnissani ole kerta kaikkiaan mitään varsinaista vikaa, joten eipä sen kummemmalle mittailulle ollut tarvetta. Voin itse asiassa niin hyvin, että unohdin ihan tyystin taannoisen huimauskohtauksenkin. Tehokkaasti on raskaus siis ainakin muistin taas vienyt!

Supistuksista sentään muistin mainita ja sainkin varmuuden vuoksi lähetteen labraan. Enpä siis ihan ilman näytteiden antamista tästä alkupuoliskosta päässyt, mutta parempi tietysti varmistaa, ettei mikään tulehdus noita ikäviä kiristelyjä aiheuta. Todennäköistä kuitenkin on, että kohtu vain on herkempi supistelemaan, kun raskauksia on jo takana. Kohdunkaulalla supistukset eivät olleet saaneet mitään aikaan, joten huolta senkään suhteen ei ole.

Myös itse päätähdellä, mahasta tunnustelemalla löytyneellä pienellä vaikuttivat asiat olevan hyvin. Liikkeitä tuntuu (itse asiassa seuraavana päivänä edellisestä kirjoituksestani tunsin myös ne odotetut ensimmäiset potkut kädelle!) ja sykekin löytyi, lukemissa 135.

Perusasioiden lisäksi käynnillä keskusteltiin myös rakenneultrasta. Kohdallani on aihetta tavallisen kätilön tekemän tutkimuksen sijaan lääkärin tekemään toivottavasti tarkempaan syyniin ja sainkin lähetteen. Päätös toi mielenrauhaa, sillä itseäni mietityttää useampikin asia, joista lääkäri osaa todennäköisesti kertoa paremmin. Lupaan kertoa noista tarkemmin, varmasti sitten rakenneultran jälkeen. Tuo hetki näillä näkymin onkin hiukan (ihan liian vähän) aiemmin kuin alun perin oli aiottu, sillä sain eilen kirjeen, jossa kerrottiin ultra-ajan tuon lähetteen myötä siirretyn päivää aiemmaksi, ajankohdan ollen nyt 25.6. Enää ei siis tarvitse kärvistellä edes ihan kahta viikkoa, vaikka päivää vaille kaksi tuskaista viikkoa tässä on kuitenkin vielä edessä. En voi edes käsittää, että vaikka edellisestä postauksesta tuntuu kuluneen aivan ikuisuus, on siitä tosiaan vain viikko. Aika monta loputtoman pituista päivää edessä siis. Toivottavasti keksin jotain, millä pitää aivot kiireisinä, sillä muuten taidan itsekin tämän blogin ainoana lukijana menettää hermoni tähän.

Ehkä keskityn iloitsemaan siitä, että omistan näköjään vielä varpaat!

Keskiraskauden rauhaa

Tasainen ja paksu. Enimmäkseen sellainen on vointi ollut viime aikoina. Kuten ulkomuotokin! Kun pahoinvointi näyttää lopultakin irrottaneen otteensa ja olo on ollut oikeasti ihan hyvä, ei ole blogiinkaan ollut aiheita kovin tiheästi. Tällainen tämä vaihe raskaudesta tietysti parhaimmillaan onkin. Toisaalta niin mukavan rauhallinen ja tasainen, toisaalta piinaavan pitkä, kun rakenneultrajännitys alkaa nostaa päätään. Ultraan onkin tänään tasan kolme piiitkää viikkoa!

Onneksi pikkuinen sentään antaa merkkejä siitä, että on elossa ja ainakin toistaiseksi varmaankin ihan hyvinvoiva. En muista mainitsinko edellisessä kirjoituksessani, mutta vilkasta myllerrystä ja viime päivinä myös pieniä potkuja mahassa jo ajoittain tuntuu. Potkut ovat hetkittäin niin yllättävän napakoita, että olen yrittänyt metsästellä niitä myös kädellä, mutta kun lasken käden vatsalle, loppuu temmellys tietysti välittömästi. Tuttu juttu, eipä tämäkään tyyppi siis käskien potki. Sopii joukkoon! Enpä vain silti malttaisi odottaa sitä päivää, kun karkuun ei enää lähdetäkään (tai mahduta lähtemään). ♥

Vielä kuitenkin on tilaa ja siltä on tuntunutkin, että tilava asumus tuohon alavatsalle on kasvanut, nyt viikoilla 17+2. Toissailtana navan seutua kiristeli sen verran kamalasti, että muuten rasvailun helposti unohtavana muistin kerrankin etsiä öljypullon. Tuolloin taisi olla meneillään joku kasvupyrähdys, sillä nyt onkin saanut huomata, etteivät vaatteet enää tahdo istua päälle entiseen tapaan. Pitäisikin käydä kaappi läpi ja etsiä sieltä kaikki mahdollinen, mikä päälle saattaisi sopia. Mahan piilottamista yrittäessä pitäisi ehkä jo siirtyä miehen vaatekaapille...

Niin, sillä enemmän tai vähemmän piilossa tämä salaisuutemme tosiaan on vielä pysynyt! Tai ainakaan kukaan ei ole ottanut asiaa puheeksi. En todellakaan osannut odottaa, että esikoinen olisi näin hyvä pitämään salaisuuden, aiemmin kun käsite on tarkoittanut lähinnä kyseessä olevan asia, josta puhutaan kuiskaten. Nyt poika on kuitenkin pitänyt tiukoissakin paikoissa uskomattoman pokerinaaman. Toivottavasti hän pääsee sitten rakenneultran jälkeen lopultakin kertomaan hienon uutisen tärkeimmille.

Seuraavana etappina on tosiaan lääkärineuvola. Menen sinne jopa ihan mieluusti (ei sillä, että aiemminkaan noita käyntejä olisin erityisemmin kammonnut), sillä olen saanut viime aikoina kokea silloin tällöin joitakin epämukavia supistuksia. En varsinaisesti ole asiasta mitenkään huolissani, mutta olen silti noteerannut sen. Aiemmissa raskauksissa kun näillä viikoilla ei ole ollut tuntemuksia minkäänlaisia, eivätkä myöhemmätkään harjoitussupistukset ole tuollaista epämukavuutta aiheuttaneet. Pari päivää sitten myös iski, jälleen ensimmäistä kertaa ikinä, tavallisesta raskausajan pienestä huimailustani poikkeava tilanne, jossa taju tosiaan meinasi lähteä kesken tekemisten ja jonka jälkeen olo oli hutera vielä pitkään. Kiinnostaa siis tavallista enemmän, mitä neuvolan tutut mittarit kertovat. Pianhan se nähdään!

Isoveljen intoa

Sunnuntaina koitti vihdoin sellainen rauhallinen aamupäivän hetki, kun sopivasti molemmat lapset vieressäni sängyllä köllien totesin, ettei parempaa hetkeä ja tilannetta vauvajutuille varmasti vastaan pian tulisi. Noilla vauhdikkailla tapauksilla kun tuohon köllöttelyyn kuuluvat olennaisena osana myös kaikenlaiset hypyt, kuperkeikat, painit ja sen sellaiset, oli helppo löytää aasinsiltakin siitä, että mahaani saisi nyt varoa hiukan tavallista enemmän. Syytä poika ei arvannut sitten millään, mutta kun sen kuuli olevan mahaan vähäksi aikaa muuttanut pikkusisarus, silmät laajenivat ja ensireaktio oli tietysti hämmästynyt: "Näytä!". Taas kerran siis kerrattiin se, miten pienen pieni vauva on alkuun ja maha kasvaa oikein isoksi vasta paljon myöhemmin.

Ja siitähän se kysymystulva sitten lähti, ihan kuten olin kuvitellutkin. Heti alkoi mietityttää, missä vauva nukkuu, kun ei ole sänkyäkään. Seuraavaksi pohdittiin takapenkin järjestystä ja ruokapöytäjärjestelyjä. Läpi piti käydä myös se, keitä kaikkia vauvalle pitäisi esitellä, mitä paikkoja näyttää ja mitä taitoja opettaa. Onhan meillä sopivia leluja? Missä leikkimatto? Noitahan riitti! Eikä auta toppuuttelu, että odoteltavaa on vielä pitkä tovi, sillä viisivuotias haluaa vastauksen kaikkeen heti.

Illalla poika rakensi duploista robotin, joka oli kuulemma niin hieno, ettei siihen saisi koskea, jotta se pysyisi ehjänä vauvan nähtäväksi. Oli sentään lopulta samaa mieltä, kun totesin marraskuuhun olevan niin hirveän pitkä aika, että olisi ehkä parempi ottaa kuva, josta pieni sitten voi synnyttyään katsoa miten hienoja olivat isoveljen rakentamat robotit jo silloin kun häntä vasta odotettiin.

Seuraavana aamuna hän juoksi ensimmäisenä luokseni ja intoili: "Näytä, miten iso maha sulla tänään on!". Vaan eipä ollut maha kummemmaksi yön aikana muuttunut. Hyvin, hyvin pitkä odotus tiedossa itse kullekin. Kelpasi sille vähemmän valtavallekin mahalle silti laulaa siskon kanssa, siitä huolimatta, että mainitsin vauvan kuulon kehittyvän vasta myöhemmin.

Niin tosiaan, olihan uutisen kuulemassa myös tuleva isosisko. Tytön reaktiosta on vain vaikeampi kertoa mitään, sillä on hyvin vaikea tietää, kuinka paljon alle kaksivuotias pieni asiasta ymmärtää. Varhain puhumaan oppinut tyttö kyllä puhuu paljon, niitä vauva-asioitakin, mutta lähinnä muilta lainattuja juttuja. Isoveljen innostus on tarttuvaa lajia ja jutut toistuvat papukaijamaiseen tapaan. Todellisuudessa koko pikkusisko/veliasia on varmasti mahdoton noin pienen tässä vaiheessa oikein hahmottaa. Jää siis nähtäväksi, millaisia tunnelmia tässä raskauden edetessä asian suhteen tytön kanssa läpi käydään.

Uskon, että oli oikein hyvä ratkaisu odottaa kertomisen kanssa aivan neuvolakäynnin tienoille. Loputtoman tiedonjanonsa kanssa hötkyilevän kyselyikäisen kanssa olisi varmasti ehtinyt menettää hermonsa monesti, jos alan ammattilaisen uskottavammat vastaukset eivät olisi olleet pian pojan saatavilla. Tällä kertaa käynti oli siis ehdottomasti eniten pojan juttu, vaikka yritettiin siinä höpötyksen lomassa hoitaa pakolliset parisuhde- ynnä muut keskustelut. Seinäjulisteesta näytettiin pojalle minkä kokoinen vauva mahassa suunnilleen nyt on, hän sai kunniatehtävän painaa verenpainemittarin käyntiin ja kuului käyntiin tietysti lopulta se tärkein, joka olisi pojan mielestä kuulunut hoitaa heti ensimmäisenä: sydänäänten kuuntelu. Muun muassa vauvalääkärin uraa suunnitteleva poika suhtautui asiaan sen vaatimalla vakavuudella ja halusi tietää, kuulostivatko äänet varmasti hyvältä, ettei sydämessä ole mitään vikaa. Häntä kiinnosti myös, missä ja miten vauvaa hoidetaan jos hän tarvitsee leikkauksia tai muuta hoitoa ja millä tavoin nukutus ja lääkitys hoidetaan. Tässä kohtaa vastailu alkoi käydä hiukan haastavammaksi, ihan ei siis neuvolastakaan löydy sellaista vauva-alan spesialistia jolta löytyisi kaikki tieto, jota huolehtiva isoveli vaatisi!

Mainittakoon tähän, että sen lisäksi, että se syke löytyi oikeasta paikasta, olivat asiat muutenkin oikein hyvin. Mistään arvoista ei löytynyt mitään vikaa ja niskaturvotuksen ja verikokeen yhteistulos oli myös ok, kohonnutta riskiä yleisimpiin kromosomipoikkeavuuksiin ei siis todettu. Rauhallisin mielin voimme siis jatkaa odotusta. Hurjaa, että seuraavaksi ohjelmassa onkin enää lääkärineuvola, jonka jälkeen on jo aika suunnata rakenneultraan(!!) ja melkein yhtä pian taas neuvolaan Kela-todistuksia hakemaan. Tänään raskausviikkoja onkin jo pyöreät 15+0!