Alkuraskaus pikakelauksella

Ei, raskauden alkumetrit eivät todellakaan tuntuneet hujahtavan ohi pikavauhdilla, olisivatkin! Mutta näin jälkikäteen tuon ikuisuudelta tuntuneen ajan pääkohtien koostaminen tekstiksi ei sentään vie mahdottoman kauaa. Ja pakkohan se on tehdä. Luin nimittäin läpi tulevan isosiskon odotuksen alkuajoista kertoneen postauksen ja oi niitä muistoja!

Huvittavaa kyllä, voisi melkein tälläkin kertaa sanoa raskauden tulleen "yllätyksenä", vaikka se niin kaukana siitä olikin. Oikeammin en siis vain voinut uskoa, että uusi raskaus saisi taas kerran niin helposti alkunsa. Sillä tosiaan, kuten jo monesti mainittu, ehdin jo aiemmin olla hetken raskaana, täysin "suunnitellusti", tai siis toivotusti. Minkään sortin "vahingosta" ei siis tälläkään kertaa ollut kyse, vaikka asia jostain kumman syystä aina vähintään muutamaa ihmistä mietityttääkin. Tuo raskaus kuitenkin ehti vain viikoille 6+4, kun vuoto ja kivut veivät päivystykseen. Seuraavana päivänä ultrassa todettiin se, minkä jo itse lääkärin rauhoittelusta huolimatta varsin hyvin tiesin: kohtu oli tyhjä, eli jotain oli mennyt pieleen ja raskaus keskeytynyt.

Lienee sanomattakin selvää, että tuon jälkeen uusi raskaus oli, jos mahdollista, entistäkin toivotumpi. Myönnetään, etten tässä kohtaa siis ollut järkevä ja noudattanut lääkärin suositusta kahden kierron tauosta ennen uutta yritystä. Toisaalta, mitään perustelua tuolle en saanut, enkä etsinnöistä huolimatta painavaa sellaista löytänyt muualtakaan. Muut keskenmenon kokeneet, joilta asiasta kysyin, eivät moisesta suosituksesta olleet kuulleetkaan. Päätimme siis ottaa "riskin". Olisihan ylipäänsä melkoisen epätodennäköistä, että edes meidän tuurillamme tärppäisi saman tien uudestaan. Varsinkin, kun hcg-seuranta (joka varmuuden vuoksi tehtiin, kohtu kun tosiaan oli ultrassa tyhjä, eikä siis kohdunulkoista raskautta voitu täysin poissulkea) osoitti, että raskaushormoni oli veressä koholla vielä jonkun aikaa (itse asiassa hiukan vielä silloinkin kun uuden raskauden on täytynyt saada alkunsa), mikä varmasti häiritsisi kehon normaaliin päiväjärjestykseen palaamista.

Epätodennäköistä tai ei, pian kuitenkin "kuvittelin" tuttuja jomotuksia, vihlaisuja ja oireita. EBayn ja kappalehinnaltaan alle 20 sentin raskaustestien ansiosta seurailin melko tiiviisti ensin viivan haalistumisen pois ja sitten...

Nyt kun sen varmaksi tietää, voi sanoa, että on se siinä. Häivähdys jotain.

Tuon jälkeen homma taisi karata hiukan käsistä hetkeksi, sillä ylläolevat testit tein muistaakseni ehkä vuorokauden sisään. Oli vain niin tärkeää nähdä viivan vahvistuvan. Ja kuinka panikoinkaan kun se ei heti siltä näyttänyt, tietenkään.

Vaikka niin kovin tuota tulosta toivoinkin, ei se sitten saanutkaan ihan hyppimään riemusta ilmaan. Kun testiin piirtyi ensimmäinen ihan selkeä viiva, ilman tulkinnanvaraa, oli ajatus lähinnä: "Ei taas. En mä jaksa toista keskenmenoa putkeen". Kun edellisen raskauden jo ennen plussatestiä alkanut pahoinvointi ei edes ehtinyt loppua ennen uutta, tuplasti pahempaa ällötystä (mikä tietysti olisi kannattanut nähdä ihan hyvänä merkkinä), oli olo muutenkin aika ryytynyt. Melkoisella tappiomielialalla hommaan tällä kertaa siis lähdettiin. Ei tuo onneksi kovin pitkään kestänyt, sillä onneksi on vertaistukea, uutta ja vanhaa, ihania naisia, jotka saivat valettua uskoa tähän uuteen raskauteen.

Uskoa tarvittiinkin, sillä seuraavaksihan se tietysti iski toden teolla - pahoinvointi. Melko kuvaavaa onkin, että selailin kuvakansioitani ja sen lisäksi, että kuvia oli ylipäänsä ihan murto-osa tavallisesta, löytyi noin kolmen kuukauden ajanjaksolta vain yksi kuva "omista" jutuistani, ja se oli tämä:

Kippis vain! Pelkästä kuvasta tulee paha olo, sillä muistan kovin elävästi tilanteen, jossa sen otin. (Lasissa oli muuten sitruunalla maustettua jäävettä.) Ja tuotahan se arki pitkälti oli silloin, erilaisia keinoja olon helpottamiseen ja muuten vain päivistä oksetuksen kanssa läpi rämpimistä. Kyllä se vain siis pahenee kerta kerralta, vuosi vuodelta näemmä. Tällä kertaa oikeastaan juuri mikään ei edes auttanut. Hankin kaikkia niitä aiemmin hyviksi havaittuja "pahoinvointiruokia" ja päädyin syöttämään suurimman osan lapsille. Jäätelö tuntui aluksi auttavan, mistä tietysti innostuin ja ostin vähän joka lajia - joista iso osa taitaa olla pakastimessa vieläkin, sillä pian ei tehnyt mieli edes nähdä jäätelöpakettia. Moni päivä siis meni närppien kaappiin sattuneesta syystä hankitusta laajasta einesvalikoimasta jotain mikä nyt sattui alas menemään. Toisinaan oli yksinkertaisesti pakko mennä hetkeksi makuuasentoon hämärään huoneeseen ja yrittää koordinoida kaaosta sieltä käsin. Enkä varmasti ikinä unohda niitä päiviä ja sitä fiilistä, kun raahauduin esikoista kerhosta noutamaan, pysähtyen vähän väliä yökkimään ja miettien, mitä ihmettä sanoisin jos joutuisin perille päästyäni juoksemaan ensimmäiseksi vessaan tyttö kainalossa. Mutta kaltaiseni oksennuskammoisen pahin pelko ei silti vieläkään toteutunut: en kaikesta huolimatta tässäkään raskaudessa oksentanut tuon alkupahoinvoinnin aikana kertaakaan. Lähellä se kyllä oli, niin monena iltana makasin kylppärin lattialla ja mietin, miten helppo olisi vain antaa periksi ja ehkä helpottaa hetkeksi oloa. Olen vain niin varma, että kertakin, ja siitä se sitten olisi lähtenyt ja olo olisi ollut entistä heikompi.

Kuten sanottu, pitkiä viikkoja. Tuon sisäisen myllerryksen keskellä piti asettua uuteen kotiin ja yrittää saada se oman näköiseksi, tai ensihätään edes jokseenkin asialliseen kuntoon, jotta esikoinen pääsi juhlimaan syntymäpäiväänsä. Jälleen kerran teki useammin kuin kerran mieli vain jäädä peiton alle ja todeta että ei pysty, ei kykene. Mutta niin vain tuosta selvittiin taas! Myönnetään, se koti on edelleen(!!) vähän kesken ja nurkissa pyörii vieläkin tavaroita, jotka eivät ole löytäneet paikkaansa, vaikka aina silloin tällöin sijaintiaan vaihtavat. Järkeilenkin toisaalta, että järjestyksen löytyminen voi odottaa hetken, kun pian on kuitenkin hankittava tulevalle isosiskolle juniorisänky, taas yksi lipasto vauvanvaatteille ja ties mitä muuta.

Jälkiviisaana on todettava, että olisi ehdottomasti ollut erityisesti oman pään kannalta järkevämpää toipua hetki ennen uutta myllytystä. Kukapa toisaalta olisi osannut arvata kohdalle osuvan nopean tärpin lisäksi juuri tuohon kohtaan hermostuttavaa uutista veren hyytymishäiriöstä, jota aiemmin käsittelin pidemminkin. Tämän raskauden alku oli tuntui joka tapauksessa ihan uskomattoman, juuri niin, raskaalta. Hermot rakoilivat, kroppa oli romahtaa uupumuksesta ja parisuhdekin tuntui kaiken keskellä melkein mahdottomuudelta. Onneksi mieleen nousee helposti kaiken tuon kärvistelyn ihan toissijaiseksi tekevä muisto: se hetki, kun kotidopplerilla hosuminen tuotti vihdoin tulosta ja vimmatusti lyövän pienen sydämen ääni löytyi. ♥ (Viikkojahan emme tuolloin tienneet, mutta jälkikäteen voi laskeskella, että suunnilleen 10+ niitä tuossa vaiheessa oli kertynyt). Ja onneksi tuo kaikki on nyt takana ja raskaudessa on näitä parempiakin vaiheita!