Raskauden alkupuoliskolla (josta kirjoitan vielä erikseen jonkinlaista koostetta, tajuttuani että ihan alkuraskaus tosiaan jäi aika lailla käsittelemättä) tuli hermoiltua useaan otteeseen ääneenkin ja rakenneultran lähestyessä pelonsekainen jännitys oli melkoisen pinnalla täällä blogissakin. Jossain välissä tuli mainittua syistä, joita avaisin myöhemmin lisää. Myöhemmin siksi, että vaikka tiesin olevan kovin epätodennäköistä että kukaan tuttu tänne eksyisi, ovat nuo syyt varsinkin yhdessä niin tunnistettavia, että ne jaettuani olisin yhtä hyvin voinut esittäytyä suoraan, sellaisia salapoliiseja tuntuu välillä oman minimaalisen bloginikin seuraajissa pyörivän!
Joten tosiaan, taisin murehtia alkuraskaudessa hiukan keskimääräistäkin odottajaa enemmän, vaikka jokainen varmasti ainakin hetkittäin pohtii riskejä. En tietenkään vähiten siksi, että kohdallemme oli ihan vasta osunut se kamala tilanne, kun jotain niin hienoa jo hiukan lupaillaan ja sitten otetaankin selittämättä pois.
Yksi iso raskausaikaan liittyvä mörkö historiastamme löytyi jo ennen tuota. Toisen blogini seuraajat pidemmän ajan takaa jo varmasti tietävätkin, että tiemme vanhemmuuteen ei ollut ihan mutkaton alun alkaenkaan. Onnellisen huolettomina esikoisen odottajina saimme nimittäin rytinällä palautuksen maan pinnalle, kun rakenneultra tuolloin päättyi huonoihin uutisiin ja kävi ilmi, että poikamme tulisi heti synnyttyään tarvitsemaan leikkaushoitoa ja perhe-elämämme alkaisi teho-osastolla kaukana kotoa. Vaikka mutkien jälkeen olimmekin lopulta niin suunnattoman onnekkaita että saimme raskaan sairaala-ajan jälkeen viedä kotiin elävän ja terveen pojan, oli tuo tietysti sellainen pommi, ettemme ikinä tule unohtamaan, että kyllä, huono tuuri voi osua juuri meidän kohdallemme, ikävät asiat eivät aina tapahdu niille muille. Tuo historia on se syy, miksi rakenneultran teki lääkäri.
Edellä mainittu pelko on kuitenkin kulkenut mukana niin monta vuotta, että sen kanssa on jo tavallaan oppinut elämään. Uskonkin, että olisin tällä kertaa hengittänyt jo hiukan helpommin, ellei vasta koetun keskenmenon ja uuden positiivisen raskaustestin jälkeen olisi eteen tullut uusi hiukan ikävämpi yllätys. Äitini nimittäin tiedotti ihan tämän raskauden alkuvaiheilla häneltä löytyneen perinnöllinen veren hyytymishäiriön aiheuttava geenimutaatio. Tuo geenivirhe aiheuttaa kohonneen veritulppariskin, joka tulee huomioida erityisesti mm. leikkausten ja hormonaalisten tekijöiden, kuten ehkäisyn ja raskauden kohdalla. Uutisen jälkeen oli tietysti googlelle töitä ja voitte vain kuvitella sen olon, kun tuossa tilanteessa silmien eteen avautuivat tiedot moisesta vaivasta yhtenä yleisimmistä syistä toistuville keskenmenoille ja kaikki tuohon liittyvät kauhutarinat.
Soitin tietysti heti ensi tilassa neuvolaan ja sainkin ohjeet, kuinka hankkiutua tutkimuksiin. Pienen odotuksen, keskustelujen, verikokeen ja taas odotuksen jälkeen oli kädessäni paperilla tulos: kyllä, samainen geenivirhe löytyy itseltänikin.
Ei tietenkään ole mitenkään mukava tietää, että itsestä löytyy tuollainen vika. Vielä kamalampi on se ajatus, että oma elimistöni voisi vahingoittaa sitä maailman tärkeintä. Mutta vaikka todennäköisyydet eivät aina ole olleet puolellamme, on tukeuduttava siihen, että vaikka hyytymishäiriö tukosten riskiä lisääkin, eivät ne silti ole kovin todennäköisiä. Elän ihan mahdollisesti, tai siis todennäköisesti pitkän elämän ilman että koen yhtäkään veritulppaa. Vaikka häiriö toisilla aiheuttaakin keskenmenoja, on kuitenkin todennäköisempää, että omalle kohdalle osunut epäonni oli silkka sattuma. Meillä on jo kaksi elävää, tätä nykyä oikein tervettä lasta, joita odotettiin autuaan tietämättöminä juuri tästä riskitekijästä. Nyt kun tulppariski on tiedossa, se voidaan tietysti huomioida tällä kertaa ja niin tehdäänkin, joten synnytyksen jälkeen ohjelmassa on kuusi viikkoa verenohennuslääkkeen pistelyä. Tuo ilmeisesti on tässä yhteydessä se riskialttein aika.
Vaikka alkumatkaan siis mahtui huolta, voi tässä kohtaa todeta, että kaikki on kuitenkin hyvin. Hienointa on, ettei huolten kanssa ole tarvinnut olla yksin, vaan olemme saaneet kaipaamamme tutkimukset ja tiedot, ei mikään itsestäänselvyys joka puolella maailmaa! Nyt, kun rakenneultrasta on selvitty puhtain paperein, onkin tosiaan aika hengähtää ja alkaa nauttia tästä ainutlaatuisesta ja kaikesta huolimatta ihanasta ajasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti