Tutun terveydenhoitajan juttusilla tuli siis tosiaan taas piipahdettua, raskauviikoilla 31+0. Kaikki oli taas ihan niin kuin pitääkin. Hemoglobiinikin oli, edelleen ilman rautalisää, noussut jo itselleni ihan normaaleihin lukemiin 118. Ei ihme ettei siis hengästytä tai ole muuten voimaton olo, vaikka väsymys arjen keskellä onkin välillä kova. Sf-mitaksi saatiin 27 cm, joten ihan tasaisesti keskikäyrän tienoilla liikutaan. Vauva on viihtynyt jo pitkään sopivasti juuri niin päin kuin kuuluu (toivottavasti ei enää tule mieleen kääntyä), sydän tykytti tutuissa lukemissa ja liikkeistäkin saatiin todisteita paikan päällä, kun pienen rauhaa tunnustelullaan häirinnyt terveydenhoitaja sai napakoita potkuja vastaukseksi. Liikkeistä ei onneksi huolta ole ollut muutenkaan, sillä tämä tapaus on pitänyt huolta ettei hänen olemassaoloaan unohdeta kiireidenkään keskellä. Hän taitaakin olla lapsistamme ensimmäinen, joka on onnistunut jatkuvasti valvottamaan mua öisin innostumalla myllertämään erityisen innokkaasti juuri silloin kun itse yritän nukkua.
Koska kaikki mitattavissa oleva oli noin erinomaisen hyvin, oli juttujen pääpaino tällä kertaa enemmän siinä arjessa, lapsissa ja jaksamisessa. Tekee ihan hyvää välillä todeta ääneen että jaksamistahan tässä on ja toisaalta jaksettukin on ihan hyvin.
Tosiaan, maha alkaa kyllä tuntua lisäpainona nostellessa, kyykkiessä ja kumarrellessa, kaikki asioita joita ei vain taaperoarjessa voi välttää. Esikoinen tosin on usein (ainakin silloin kun sille päälle sattuu) ihanan avulias ja rientää kyllä nostamaan ja noutamaan esineitä ennen kuin ehdin itse. Supistukset ovat harvinaisen ikäviä iskiessään pahimman uhmataistelun keskellä tai lastenhuoneen raivosiivouksen parissa (saattaa tietysti hyvinkin olla, että mainitut aktiviteetit ovat ihan omiaan niitä supistuksia aiheuttamaan...). Viime päivinä hormonit ovat tainneet myllertää ihan urakalla, sen verran haastavalta on hetkittäin tuntunut tämä kahden eri tavalla myrskyisää vaihetta elävän lapsen kanssa vähänkään järkevästi kommunikoiminen. Onneksi nämä ovat vaiheita vain, niin uhmaiät kuin loppuraskaudetkin!
Ja siellä sitä kasvetaan, varmasti hyvin tottuneena ääniin ja elämään! (Kuvattu eilen, rv 32+0)
Lopultakin tuo maha näyttää ainakin omaan silmään ottaneen jonkunlaista kasvupyrähdystä. (Kuvat on muuten otettu eri aikoihin, tämä muistaakseni joskus 30+4, en vain aiemmin saanut aikaiseksi sitä tänne postailtua) Sekä itsestäni että miehestä tuntuu että pötsi ja oikeastaan kaikki muukin on tällä kertaa (toistaiseksi...) paisunut paljon vähemmän kuin viimeksi. Olisihan tuosta ehkä vertailukuviakin, en vain ole ihan varma haluanko tietää karun totuuden siitä, kuinka "pieniä" tässä oikeastaan ollaan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti