Totesin jo viimeksi ultran odottelun olevan piinaavaa. Nyt täytyy todeta, että yhtään helpommaksi tämä ei ole muuttunut! Itse asiassa päin vastoin, ainakin viime viikonlopun ajan stressikäyrä oli ihan huipussaan: kävi nimittäin ilmi, ettei mies saisi millään järjestettyä työpaikan kanssa asioita niin, että pääsisi ultraan mukaan tuona uutena ajankohtana. Kun muutkin itsellemme mahdolliset päivät käynnille ovat melko rajatut ja lääkärit nyt tunnetusti vielä kiireisempiä, iski pieni epätoivo.
Ei ehkä iso juttu jollekin, mutta itse kuulun niihin, joille puolison läsnäolo varsinkin juuri tuossa rakenneultrassa on tosi tärkeä asia. En vain voisi kuvitella vastaanottavani mahdollisia huonoja uutisia vauvan voinnista yksin. Kuulumisten ollessa hyviä taas harmittaisi miehen puolesta, ettei pääsisi tilannetta kokemaan. Sen verran ihmeellisiä hetkiä ovat nuo harvinaiset tilaisuudet oikeasti nähdä miltä se mahassa myllertäjä näyttää.
Kun mies siis viikonloppuna ilmoitti, ettei tuolle ajankohdalle olisi mitenkään mahdollista tehdä ultrakäynnin mahdollistavia järjestelyjä, oli hormonihuuruisen mieli aika maassa. Pää kehitteli välittömästi kauhuskenaarioita mitä kauheimmista tuomioista jotka ihan varmasti osuisivat meidän kohdallemme jos joutuisin yksin paikalle. Asiaa ei tietenkään auttanut se, että näitä kauhukuvia oli aikaa maalailla koko ikuisuuden mittainen viikonloppu, äitiyspoliklinikalle kun voi tietysti soitella vain arkisin. Hauska viikonloppu siis, erityisesti miehelle epäilemättä...
Lopulta se maanantai kuitenkin koitti, pääsin soittamaan äitiyspolille ja kävi ilmi, että samalta viikolta löytyi kuin löytyikin meille vielä lääkäriaika. Helpotus! Lapsillekin saatiin sovittua kivaa tekemistä siksi aikaa, joten asia on lopultakin kaikin puolin kunnossa. Enää täytyy siis selvitä järjissään tästä melkein viikosta, joka vielä olisi jäljellä. Sillä tosiaan, noista aikatauluteknisistä syistä ajankohta aikaistui taas, ollen nyt keskiviikko 24. päivä. Niin lähellä, ja silti niin kaukana!
Vaikka tieto siitä, etten ainakaan joutuisi kohtaamaan mahdollista murskatuomiota yksin, tosiaan helpotti oloani hetkeksi, alkaa hermostunut jännitys taas pikkuhiljaa nostaa päätään. Sitä toivoo niin kovasti, että kaikki olisi hyvin. Johan tästä olisi aikakin uskaltaa oikeasti puhua! Vielä juhannuksen verran ei enää ihan niin pieni salaisuutemme kuitenkin ainakin yritetään pitää omanamme. Toivottavasti keskikesän (vaikkei ihan siltä tunnu) juhlasta saa kaiken jännityksen keskelläkin ja säistä huolimatta jotain irti, vaikka melko ikimuistoisen tämäkin tunnelma siitä varmasti tekee. Hyvää juhannusta toivotan ja toivon kaikille muillekin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti