Alkuraskaus pikakelauksella

Ei, raskauden alkumetrit eivät todellakaan tuntuneet hujahtavan ohi pikavauhdilla, olisivatkin! Mutta näin jälkikäteen tuon ikuisuudelta tuntuneen ajan pääkohtien koostaminen tekstiksi ei sentään vie mahdottoman kauaa. Ja pakkohan se on tehdä. Luin nimittäin läpi tulevan isosiskon odotuksen alkuajoista kertoneen postauksen ja oi niitä muistoja!

Huvittavaa kyllä, voisi melkein tälläkin kertaa sanoa raskauden tulleen "yllätyksenä", vaikka se niin kaukana siitä olikin. Oikeammin en siis vain voinut uskoa, että uusi raskaus saisi taas kerran niin helposti alkunsa. Sillä tosiaan, kuten jo monesti mainittu, ehdin jo aiemmin olla hetken raskaana, täysin "suunnitellusti", tai siis toivotusti. Minkään sortin "vahingosta" ei siis tälläkään kertaa ollut kyse, vaikka asia jostain kumman syystä aina vähintään muutamaa ihmistä mietityttääkin. Tuo raskaus kuitenkin ehti vain viikoille 6+4, kun vuoto ja kivut veivät päivystykseen. Seuraavana päivänä ultrassa todettiin se, minkä jo itse lääkärin rauhoittelusta huolimatta varsin hyvin tiesin: kohtu oli tyhjä, eli jotain oli mennyt pieleen ja raskaus keskeytynyt.

Lienee sanomattakin selvää, että tuon jälkeen uusi raskaus oli, jos mahdollista, entistäkin toivotumpi. Myönnetään, etten tässä kohtaa siis ollut järkevä ja noudattanut lääkärin suositusta kahden kierron tauosta ennen uutta yritystä. Toisaalta, mitään perustelua tuolle en saanut, enkä etsinnöistä huolimatta painavaa sellaista löytänyt muualtakaan. Muut keskenmenon kokeneet, joilta asiasta kysyin, eivät moisesta suosituksesta olleet kuulleetkaan. Päätimme siis ottaa "riskin". Olisihan ylipäänsä melkoisen epätodennäköistä, että edes meidän tuurillamme tärppäisi saman tien uudestaan. Varsinkin, kun hcg-seuranta (joka varmuuden vuoksi tehtiin, kohtu kun tosiaan oli ultrassa tyhjä, eikä siis kohdunulkoista raskautta voitu täysin poissulkea) osoitti, että raskaushormoni oli veressä koholla vielä jonkun aikaa (itse asiassa hiukan vielä silloinkin kun uuden raskauden on täytynyt saada alkunsa), mikä varmasti häiritsisi kehon normaaliin päiväjärjestykseen palaamista.

Epätodennäköistä tai ei, pian kuitenkin "kuvittelin" tuttuja jomotuksia, vihlaisuja ja oireita. EBayn ja kappalehinnaltaan alle 20 sentin raskaustestien ansiosta seurailin melko tiiviisti ensin viivan haalistumisen pois ja sitten...

Nyt kun sen varmaksi tietää, voi sanoa, että on se siinä. Häivähdys jotain.

Tuon jälkeen homma taisi karata hiukan käsistä hetkeksi, sillä ylläolevat testit tein muistaakseni ehkä vuorokauden sisään. Oli vain niin tärkeää nähdä viivan vahvistuvan. Ja kuinka panikoinkaan kun se ei heti siltä näyttänyt, tietenkään.

Vaikka niin kovin tuota tulosta toivoinkin, ei se sitten saanutkaan ihan hyppimään riemusta ilmaan. Kun testiin piirtyi ensimmäinen ihan selkeä viiva, ilman tulkinnanvaraa, oli ajatus lähinnä: "Ei taas. En mä jaksa toista keskenmenoa putkeen". Kun edellisen raskauden jo ennen plussatestiä alkanut pahoinvointi ei edes ehtinyt loppua ennen uutta, tuplasti pahempaa ällötystä (mikä tietysti olisi kannattanut nähdä ihan hyvänä merkkinä), oli olo muutenkin aika ryytynyt. Melkoisella tappiomielialalla hommaan tällä kertaa siis lähdettiin. Ei tuo onneksi kovin pitkään kestänyt, sillä onneksi on vertaistukea, uutta ja vanhaa, ihania naisia, jotka saivat valettua uskoa tähän uuteen raskauteen.

Uskoa tarvittiinkin, sillä seuraavaksihan se tietysti iski toden teolla - pahoinvointi. Melko kuvaavaa onkin, että selailin kuvakansioitani ja sen lisäksi, että kuvia oli ylipäänsä ihan murto-osa tavallisesta, löytyi noin kolmen kuukauden ajanjaksolta vain yksi kuva "omista" jutuistani, ja se oli tämä:

Kippis vain! Pelkästä kuvasta tulee paha olo, sillä muistan kovin elävästi tilanteen, jossa sen otin. (Lasissa oli muuten sitruunalla maustettua jäävettä.) Ja tuotahan se arki pitkälti oli silloin, erilaisia keinoja olon helpottamiseen ja muuten vain päivistä oksetuksen kanssa läpi rämpimistä. Kyllä se vain siis pahenee kerta kerralta, vuosi vuodelta näemmä. Tällä kertaa oikeastaan juuri mikään ei edes auttanut. Hankin kaikkia niitä aiemmin hyviksi havaittuja "pahoinvointiruokia" ja päädyin syöttämään suurimman osan lapsille. Jäätelö tuntui aluksi auttavan, mistä tietysti innostuin ja ostin vähän joka lajia - joista iso osa taitaa olla pakastimessa vieläkin, sillä pian ei tehnyt mieli edes nähdä jäätelöpakettia. Moni päivä siis meni närppien kaappiin sattuneesta syystä hankitusta laajasta einesvalikoimasta jotain mikä nyt sattui alas menemään. Toisinaan oli yksinkertaisesti pakko mennä hetkeksi makuuasentoon hämärään huoneeseen ja yrittää koordinoida kaaosta sieltä käsin. Enkä varmasti ikinä unohda niitä päiviä ja sitä fiilistä, kun raahauduin esikoista kerhosta noutamaan, pysähtyen vähän väliä yökkimään ja miettien, mitä ihmettä sanoisin jos joutuisin perille päästyäni juoksemaan ensimmäiseksi vessaan tyttö kainalossa. Mutta kaltaiseni oksennuskammoisen pahin pelko ei silti vieläkään toteutunut: en kaikesta huolimatta tässäkään raskaudessa oksentanut tuon alkupahoinvoinnin aikana kertaakaan. Lähellä se kyllä oli, niin monena iltana makasin kylppärin lattialla ja mietin, miten helppo olisi vain antaa periksi ja ehkä helpottaa hetkeksi oloa. Olen vain niin varma, että kertakin, ja siitä se sitten olisi lähtenyt ja olo olisi ollut entistä heikompi.

Kuten sanottu, pitkiä viikkoja. Tuon sisäisen myllerryksen keskellä piti asettua uuteen kotiin ja yrittää saada se oman näköiseksi, tai ensihätään edes jokseenkin asialliseen kuntoon, jotta esikoinen pääsi juhlimaan syntymäpäiväänsä. Jälleen kerran teki useammin kuin kerran mieli vain jäädä peiton alle ja todeta että ei pysty, ei kykene. Mutta niin vain tuosta selvittiin taas! Myönnetään, se koti on edelleen(!!) vähän kesken ja nurkissa pyörii vieläkin tavaroita, jotka eivät ole löytäneet paikkaansa, vaikka aina silloin tällöin sijaintiaan vaihtavat. Järkeilenkin toisaalta, että järjestyksen löytyminen voi odottaa hetken, kun pian on kuitenkin hankittava tulevalle isosiskolle juniorisänky, taas yksi lipasto vauvanvaatteille ja ties mitä muuta.

Jälkiviisaana on todettava, että olisi ehdottomasti ollut erityisesti oman pään kannalta järkevämpää toipua hetki ennen uutta myllytystä. Kukapa toisaalta olisi osannut arvata kohdalle osuvan nopean tärpin lisäksi juuri tuohon kohtaan hermostuttavaa uutista veren hyytymishäiriöstä, jota aiemmin käsittelin pidemminkin. Tämän raskauden alku oli tuntui joka tapauksessa ihan uskomattoman, juuri niin, raskaalta. Hermot rakoilivat, kroppa oli romahtaa uupumuksesta ja parisuhdekin tuntui kaiken keskellä melkein mahdottomuudelta. Onneksi mieleen nousee helposti kaiken tuon kärvistelyn ihan toissijaiseksi tekevä muisto: se hetki, kun kotidopplerilla hosuminen tuotti vihdoin tulosta ja vimmatusti lyövän pienen sydämen ääni löytyi. ♥ (Viikkojahan emme tuolloin tienneet, mutta jälkikäteen voi laskeskella, että suunnilleen 10+ niitä tuossa vaiheessa oli kertynyt). Ja onneksi tuo kaikki on nyt takana ja raskaudessa on näitä parempiakin vaiheita!

Alkupuoliskon asusuosikki

Jestas, että väsyttää! Raskaus ehkä jo itsessään, mutta kun päälle lisää putkiremontin ja esikoisen kaksiviikkoisen uimakoulun takia päivittäisen uimahallille ravaamisen (joka on vasta ihan aluillaan), ovat energiat välillä vähissä. Ensimmäiselle uimakoulureissulle lähtiessämme unohdin koko raskauden, eikä tullut mieleenikään, että saattaisin tarvita ehkä hiukan lisäaikaa tuon loppuosaltaan pelkkää pitkää ylämäkeä olevan matkan taittamiseen. Hiki virtasi ja alavatsa tuntui välillä olevan ihan tulessa puhistessani supistuksineni kohti hallia. Tyylikästä. Ensi kerralla olen fiksumpi! Yritän ainakin.

Toisaalta uimahallireissut ovat hyvää harjoitusta syksyä varten, jolloin pitäisi reippailla vielä hiukan pidempi matka, vielä "vähän" isomman mahan kanssa. Tuo onkin se, mikä loppuraskaudessa tavallaan jännittää. Esikoista odottaessa sitä nimittäin tietysti sai lepäillä melko lailla ihan juuri silloin kun siltä tuntui ja toinen syntyi kesällä lomailun päätteeksi. Viimeisten viikkojen ohjelmaan ei siis vielä kertaakaan ole kuulunut säännöllisiä reippaita kävelyjä (kuinka reippaita niistä nyt sitten tuleekaan...), puhumattakaan kerhon minieteisessä hiki päässä suoritetusta pukemisruljanssista. No, onneksi esikoinen ei ole enää yhtä pieni kuin ensimmäisen sisaruksensa odotuksen aikaan. Ties vaikka osat olisivat vaihtuneet ja saankin itse olla avustettuna kun kenkiä yritetään jalkaan.

Pukeutumisesta puheen ollen, varsinaiseen asiaani: nyt, kun pärstä on esitelty enkä enää välttämättä joudu katkomaan päitä kuvistani, ajattelin ottaa myös toisesta blogista tutut tylsät pukeutumisjuttuni (jep, edelleenkään ei siis tule löytymään liutaa ammattimaisia poseerauksia tsiljoonasta eri kuvakulmasta, saati sitten tarkoin aseteltuja yksityiskohtakuvia) taas kuvioihin. Pienestä olosuhteiden pakosta tietysti nyt täällä, raskausajan vaatteisiin keskittyen. Varsinaiset "oikeat" äitiysvaatteet tässäkin raskaudessa ainakin toistaiseksi vielä puuttuvat kaapistani lähes kokonaan, mutta silti, tällä hetkellä hankintalistalla ovat olleet pallomahan päälle mahtuvat vaatteet, joissa olo ei ole ihan kamalan näköinen. Kerta kerralta hankalampaa, täytyy muuten sanoa! Ainakin yhden ihan mieluisan asun sentään olen saanut kasaan:

Harmi vain, että tämä tosiaan jäänee enemmän otsikon mukaisesti alkupuoliskon asuksi. Hame, niin mukava kuin se päällä on ollutkin, tuskin venyy loputtomiin, tai siis kovin montaa viikkoa/päivää/hetkeä enää, se on nimittäin yllättävän napakka tuollaiseksi trikoojutuksi. Varsinkin euron hintaiseksi sellaiseksi! Aikamoinen löytö paikallisen, nyt jo suljetun Seppälä-outletin tyhjennysmyynnistä. Seppälästä löysin myöhemmin myös tuon napapaitani (vaikka kuinka ehkä(?) pitäisi kutsua crop topiksi tai jotain, napapaitahan se silti on), jollaista en tosiaan kuvitellut ikinä ostavani! Satuinpa vain valaistumaan siitä ajatuksesta, kuinka kätevä moinen tosiaan korkeavyötäröiseen hameeseen tai johonkin tuubihommaan yhdistettynä voisi olla myös imetystehtävissä! Nähtäväksi jää. H&M:n ballerinat ovat nekin uudet, pakon edessä kadonneita edeltäjiään korvaamaan hankitut. EBaysta hankittu rusettivyö taas peittää kätevästi paidan helmassa kulkevan ihan vääränlaisen raidan (ohutta ja paksua raitaa ei voi yhdistää, se on vain väärin!) häiritsemästä silmääni. Noita vöitä tulette varmasti näkemään paljon, niitä kun löytyy jo muutamassa värissä, ja "täytyy" ehkä vielä pari tilata...

Kuva on muuten napattu viikko sitten, tasan 23+0. Tänään lukema onkin jo 24+0! Täytyy yrittää jatkossa saada kuvat hiukan aiemmin ulos, ei ainakaan ihan viikon viiveellä.

Mikä niin pelotti?

Raskauden alkupuoliskolla (josta kirjoitan vielä erikseen jonkinlaista koostetta, tajuttuani että ihan alkuraskaus tosiaan jäi aika lailla käsittelemättä) tuli hermoiltua useaan otteeseen ääneenkin ja rakenneultran lähestyessä pelonsekainen jännitys oli melkoisen pinnalla täällä blogissakin. Jossain välissä tuli mainittua syistä, joita avaisin myöhemmin lisää. Myöhemmin siksi, että vaikka tiesin olevan kovin epätodennäköistä että kukaan tuttu tänne eksyisi, ovat nuo syyt varsinkin yhdessä niin tunnistettavia, että ne jaettuani olisin yhtä hyvin voinut esittäytyä suoraan, sellaisia salapoliiseja tuntuu välillä oman minimaalisen bloginikin seuraajissa pyörivän!

Joten tosiaan, taisin murehtia alkuraskaudessa hiukan keskimääräistäkin odottajaa enemmän, vaikka jokainen varmasti ainakin hetkittäin pohtii riskejä. En tietenkään vähiten siksi, että kohdallemme oli ihan vasta osunut se kamala tilanne, kun jotain niin hienoa jo hiukan lupaillaan ja sitten otetaankin selittämättä pois.

Yksi iso raskausaikaan liittyvä mörkö historiastamme löytyi jo ennen tuota. Toisen blogini seuraajat pidemmän ajan takaa jo varmasti tietävätkin, että tiemme vanhemmuuteen ei ollut ihan mutkaton alun alkaenkaan. Onnellisen huolettomina esikoisen odottajina saimme nimittäin rytinällä palautuksen maan pinnalle, kun rakenneultra tuolloin päättyi huonoihin uutisiin ja kävi ilmi, että poikamme tulisi heti synnyttyään tarvitsemaan leikkaushoitoa ja perhe-elämämme alkaisi teho-osastolla kaukana kotoa. Vaikka mutkien jälkeen olimmekin lopulta niin suunnattoman onnekkaita että saimme raskaan sairaala-ajan jälkeen viedä kotiin elävän ja terveen pojan, oli tuo tietysti sellainen pommi, ettemme ikinä tule unohtamaan, että kyllä, huono tuuri voi osua juuri meidän kohdallemme, ikävät asiat eivät aina tapahdu niille muille. Tuo historia on se syy, miksi rakenneultran teki lääkäri.

Edellä mainittu pelko on kuitenkin kulkenut mukana niin monta vuotta, että sen kanssa on jo tavallaan oppinut elämään. Uskonkin, että olisin tällä kertaa hengittänyt jo hiukan helpommin, ellei vasta koetun keskenmenon ja uuden positiivisen raskaustestin jälkeen olisi eteen tullut uusi hiukan ikävämpi yllätys. Äitini nimittäin tiedotti ihan tämän raskauden alkuvaiheilla häneltä löytyneen perinnöllinen veren hyytymishäiriön aiheuttava geenimutaatio. Tuo geenivirhe aiheuttaa kohonneen veritulppariskin, joka tulee huomioida erityisesti mm. leikkausten ja hormonaalisten tekijöiden, kuten ehkäisyn ja raskauden kohdalla. Uutisen jälkeen oli tietysti googlelle töitä ja voitte vain kuvitella sen olon, kun tuossa tilanteessa silmien eteen avautuivat tiedot moisesta vaivasta yhtenä yleisimmistä syistä toistuville keskenmenoille ja kaikki tuohon liittyvät kauhutarinat.

Soitin tietysti heti ensi tilassa neuvolaan ja sainkin ohjeet, kuinka hankkiutua tutkimuksiin. Pienen odotuksen, keskustelujen, verikokeen ja taas odotuksen jälkeen oli kädessäni paperilla tulos: kyllä, samainen geenivirhe löytyy itseltänikin.

Ei tietenkään ole mitenkään mukava tietää, että itsestä löytyy tuollainen vika. Vielä kamalampi on se ajatus, että oma elimistöni voisi vahingoittaa sitä maailman tärkeintä. Mutta vaikka todennäköisyydet eivät aina ole olleet puolellamme, on tukeuduttava siihen, että vaikka hyytymishäiriö tukosten riskiä lisääkin, eivät ne silti ole kovin todennäköisiä. Elän ihan mahdollisesti, tai siis todennäköisesti pitkän elämän ilman että koen yhtäkään veritulppaa. Vaikka häiriö toisilla aiheuttaakin keskenmenoja, on kuitenkin todennäköisempää, että omalle kohdalle osunut epäonni oli silkka sattuma. Meillä on jo kaksi elävää, tätä nykyä oikein tervettä lasta, joita odotettiin autuaan tietämättöminä juuri tästä riskitekijästä. Nyt kun tulppariski on tiedossa, se voidaan tietysti huomioida tällä kertaa ja niin tehdäänkin, joten synnytyksen jälkeen ohjelmassa on kuusi viikkoa verenohennuslääkkeen pistelyä. Tuo ilmeisesti on tässä yhteydessä se riskialttein aika.

Vaikka alkumatkaan siis mahtui huolta, voi tässä kohtaa todeta, että kaikki on kuitenkin hyvin. Hienointa on, ettei huolten kanssa ole tarvinnut olla yksin, vaan olemme saaneet kaipaamamme tutkimukset ja tiedot, ei mikään itsestäänselvyys joka puolella maailmaa! Nyt, kun rakenneultrasta on selvitty puhtain paperein, onkin tosiaan aika hengähtää ja alkaa nauttia tästä ainutlaatuisesta ja kaikesta huolimatta ihanasta ajasta.

Kelakömmähdys ja muita neuvolakuulumisia

Tänään oli suuntana sovitusti taas neuvola ja käynnin "kohokohtana" oikeastaan vielä kolmannellakin kerralla lapsellisella innolla odotettu Kela-asioiden käsittely. Tuohan nimittäin tarkoittaa sitä, että raskaus on niin pitkällä, että neuvolasta saa raskaustodistuksen, joka mahdollistaa muiden virallisten paperiasioiden hoitamisen lisäksi äitiysavustuksen hakemisen. Meille se tarkoittaa tälläkin kertaa äitiyspakkausta, jota odottaa aina yhtä paljon, on sen kotiin kantaminen ja yhdessä läpi myllääminen sellainen asian taas paremmin konkretisoiva hetki. Poika odottaakin jo kovasti pakkausta, josta kertoi tietävästi siskolleenkin, että sinne pakataan meidän vauveli... Vaikka tottahan tuo, että siinä laatikossa isompikin sisko ensimmäiset kuukaudet nukkui.

Ennen todistuksen kanssa kotiin lähtemistä käytiin läpi tietysti myös ne omaan ja vauvan vointiin liittyvät jutut, joissa ei mitään erityisempää häikkää ollut tälläkään kertaa. Unisen vauvan syke löytyi hyvin, tykyttäen tasaisesti jossain 145:n tienoilla. Sf-mitta mitattiin ensimmäistä kertaa ja tulokseksi saatiin 18,5 cm, ihan viikkoihin (22+5) sopiva kuulemma. Suurimmalla mielenkiinnolla odotin sitä hemoglobiinia, aiemmissa raskauksissa kun rautalisä on jo tässä vaiheessa ollut käytössä. Tällä kertaa lukema oli 110, yllättävän hyvä! Tuo on kuulemma raja, jonka kohdalla suositellaan rautalisän aloittamista, mutta normaalistikin alhaisen hemoglobiinin kanssa elävänä (ensimmäisellä käynnillä arvo oli 118, samoissa pyörii ilmankin raskautta) en noilla arvoilla ihan täydellä teholla ala rautaa elimistöön tykittämään ja hanki vaivoikseni järkyttävää närästystä (se kun on lisääntymään päin muutenkin), yökötystä ja vatsakramppeja, kevyempikin lisäys toivottavasti riittää.

Supistuksia on ja olkoon edelleen, eipähän niille mitään voikaan. Yhden oikein kipeänkin olen "päässyt" jo kokemaan, toivottavasti kertaluontoinen tapaus. Kesäloman rankkojen auto- ja laivamatkapäivien yhteydessä koettu supistelun lisääntyminen ja vaivan lähes täydellinen katoaminen sitten lomarentoilun ajaksi taitaa kertoa siitä, että rasitushan se noita tosiaan innostaa, joten riehua ei tietenkään kannata välttämätöntä enempää. Typerintä tietysti on se, jos ja kun tämän ahkeran harjoittelunkaan jälkeen keho ei sitten loppumetreillä taas tiedä, miten se synnytys käynnistetään.

Kotiin päästyä, malttamaton kun olen, tein heti sähköisesti äitiyspakkaushakemuksen. Hyvä niin, sillä sainpa ainakin pian tietooni sen otsikon kömmähdys-osuuden. Hakemuksen täyttämisestä kului alle tunti (nopeaa toimintaa!), kun sain sekä sähköpostin että tekstiviestin, joissa kerrottiin asiointipalvelussa odottavasta viestistä: raskaustodistus ei kelvannut. Lappusesta sattui puuttumaan laskettu aika. Eeeei, mikä hirveä takaisku! Jep, asiat taitavat olla aika hyvin kun tämä on kamala ongelma, haha. No juu, ei tämä mikään maailmanloppu ole, mutta hoitaisihan kaiken paperinpyörittelyn tietysti mahdollisimman mutkitta. Toivottavasti uuden todistuksen saa suht yksinkertaisesti.

Kaikki hyvin siis, ei kun odotellaan taas!

Minä täällä moi!

En tiedä yhtään, kuinka monta lukijaa tai satunnaista selailijaa tällä blogilla on tähän mennessä ollut, tai kuinka monta sellaista täällä jatkossa tulee olemaan. Joka tapauksessa, nyt, kun raskausuutinen on kerrottu kaikille tärkeimmille ja sittemmin paljastettu myös "oikeassa" blogissani, on aika esittäytyä ihan kasvojen kera.

Heipä hei! Olisi tietysti ollut ihan kiva, jos saatavilla olisi ollut hiukan parempi kuva, mutta mennään nyt sitten mökkireissulla raskausviikoilla 21+0 kuvatulla sovituskoppiselfiellä.

Toisesta blogista mahdollisesti tätä seuraamaan liittyville, jotka eivät ehkä jaksa ainakaan tältä istumalta lukea tuttuun tapaan ylipitkiä höpinöitäni läpi sinne tänne ripotellut perustiedot löytääkseen, kerrottakoon kootusti vastaukset raskauden usein kysyttyihin kysymyksiin.

Laskettu aika siis on 11.11.2015, vielä marraskuun puolelle ehdimme siis pikkuista maailmaan odottaa, vaikka varaudutaan ihan suosiolla siihen kahden viikon yliaikaan, joka meillä ilmeisesti ihan suku"vikana" on sääntö eikä poikkeus. Raskausviikkoja on siis tänään kertynyt 22+3, matkaa on vielä jäljellä. Vaikka kauas ei tarvitsekaan selailla tämän tiedon löytääkseen, mainitaan vielä, että näillä näkymin odotamme tosiaan pientä tyttöä. ♥

Ensimmäiset ostokset ja sukupuolimietteitä

Vihdoin kotona! Pahimmat reissun rasituksetkin on saatu jo nukuttua pois ja vihdoin tuntuu siltä, että silmät saattavat pysyä auki kokonaisen postauksen verran.

Heti alkuun täytyy esitellä ostokset, jotka matkalla kotiin Sellossa pysähtyessämme lopultakin löysimme: tulevan pikkuisen ensimmäiset ihan omat vaatteet.

Nämä löytyivät siis Jesper Juniorin alehyllystä. Vaikka ultrasta saatu tyttö"lupaus" saattaisi tietysti innostaa ostamaan vinot pinot vaaleanpunaista ja rimpsuja, ovat tällaiset värikkäämmät jutut kuitenkin ehkä enemmän omaan makuuni. Jos tulevasta isosiskosta mitään voi päätellä, saa vaaleanpunaista, kimallusta ja niitä rimpsuja kuitenkin pukea vähän myöhemmin ihan kyllästymiseen asti. Yksi ehdoton hyvä puoli siinä, että tuo isosisko on vielä melko pieni, onkin se, että vauva-ajan vaatteista on vielä niin vähän aikaa, että varastot ovat vielä lähes kokonaisuudessaan tallella. Ainoastaan ihan pienimmistä on ehditty jo luopua, mikä on tietysti hyvä syy keskittyä ostoksissa tällä erää enemmän juuri niihin. Eipä muuten haittaa! Isoveljen vauvavaatteista taas ei löydy kuin ihan rippeet, joten kun meidän makuumme sukupuoli kuitenkin jonkun verran vaikuttaa vaatevalintoihin, olisi pikkuveljen kohdalla joutunut taas hankkimaan paljon uutta.

Kovin kätevä tämä kahden tytön putki siis näin vaatevastaavan näkökulmasta! Muutenkin näistä lasten sukupuolista on tietysti viime aikoina keskusteltu kotona ja muuallakin, niin sinänsä merkityksetön asia kuin onkin. Esikoispoikamme mietteistä asian suhteen olikin tarkoitukseni vähän kirjoitella. Poikahan nimittäin oli jo jonkun aikaa ennen rakenneultraa hyvin varma siitä, että toinen pikkusisko sieltä olisi tulossa. Oikeastaan melkoisen karmiva keskustelukin asian tiimoilta tuli käytyä. Eräänä päivänä poika vain ohimennen totesi, että mahassa on tyttö. Hetken kuluttua hän kuitenkin jatkoi juttua: "Sit meillä on kaksi tyttöä. Harmi että se meiän poika kuoli". Hämmästyneenä kysyin: "Mikä poika?".  "No se joka ei syntyny". Tuossa kohtaa niskavillat nousivat pystyyn ja päätin vaihtaa puheenaihetta. En keksi, mistä moiset jutut tulivat mieleen, mutta sattuivatpa osumaan mielenkiintoisesti. Keskenmenneestä raskaudesta ei koskaan puhuttu lapsille tai lasten kuullen sanaakaan. Vielä hyytävämpi olo jutusta tuli siksi, että koko sen lyhyen ajan itselläni ehti olla hyvin vahva tunne, että tuo tulokas olisi ollut poika. Kyllä nuo lapset vain osaavat hämmentää!

Vaikka isoveli hyvin varma vauvan sukupuolesta olikin, oli hän silti näköjään selvästi vielä elätellyt toivetta veljestä. Ultrasta palattuamme oli nimittäin ensimmäinen toiveikas kysymys: "Näkyikö siellä pippeli?", ja ensireaktio pikkusiskouutiseen oli lähinnä murahdus. Muutamat kerrat hän onkin huokaillut: "Miten mä jaksan kahta siskoa?". Kädet tulevat kuulemma olemaan täynnä työtä, kun tämäkin sisko läpsii ja tekee tyhmyyksiä. Hän oli ilmeisesti ajatellut, että pikkuveli jollain maagisella veljeyden voimalla olisi aina samalla puolella, eikä varmasti ainakaan läpsisi...

Innostuneesti poika on silti toisesta pikkusiskostaan ihmisille jutellut. Edelleen hän suunnittelee, miten niin miekkoja kuin pallojakin tarvitaan myös pienimmälle. Varmasti tämä toinenkin sisko tulee siis olemaan myös pojalle hieno juttu. Vaikka siitä läpsimisestä joutuisi taas käymään keskusteluja.

Tulevalla isosiskolla ei tähänkään asiaan juuri ole ollut sanottavaa, mikä ei tietenkään ole yllätys, kun ikää ei ole vielä edes kahta vuotta. Vauvasta hän kuitenkin juttelee kovasti ja paijailee vatsaa.

Tältä tuo paijailun kohde muuten näytti keskiviikkona rv 22+0. On se tainnut hiukan kasvaa! Pieni mahan sisällä ainakin on voimistunut kovasti, sillä potkuja alkaa nyt tuntua ja näkyä ulospäinkin yhä tiheämmin. Poikakin on tuntenut jo monet potkut kädelleen. Miehen painavaa kättä pieni taitaa hiukan hämmästyä, tai ainakin hiljenee ihan täysin heti kun isänsä käden mahalle laskee. Ainakin yhden potkun mieskin sentään on tainnut tuntea ja useammat jo nähnyt.

Seuraava etappi olisi sitten maanantain neuvola, jossa hoidetaan myös Kela-paperiasiat. Pian saadaan siis äitiyspakkaus tilaukseen! Hemoglobiini tuolla käynnillä kuulemma mitataan taas pitkästä aikaa ja pidän peukut pystyssä, että arvo olisi jollain ihmeen ilveellä pysynyt niin hyvänä, ettei lisärautaa tarvitsisi aloittaa, se kun tuo taas mukanaan ikäviä oloja, joista nyt ei ole tarvinnut kärsiä ollenkaan. Toivottavasti muutenkin hyviä kuulumisia tiedossa!

Pallomaha lomalla

Hengissä ollaan! Tavallaan hiukan harmittaa, että meille koitti kesäloman mökkireissulle lähdön aika melko välittömästi rakenneultran jälkeen. Vaikka oli tietysti ihana lähteä kevyemmin mielin matkaan, ei pää silti ollut ihan täysillä mukana lomajutuissa, vaan ajatus tahtoi hakeutua aina välillä kotiin suunnittelemaan uuden tulokkaan myötä muuttuvia asioita. Lähtiessä yritin innostaa itseäni sillä, että löytäisin varmasti jostain matkan varrelta jotain kivaa vauvalle, ainakin joku vaatekappale kun on tullut oikeastaan tavaksi pian rakenneultran jälkeen ostaa. Mutta ei, tässä kohtaa sitä on kai kokemuksen myötä tullut niin vaativaksi, että mitään kriteerit täyttävää ei löytynyt.

Vaikka ajatus hiukan vaelteli, tuli lomasta silti sentään nautittuakin. Tälle kesälle ihan ihmeellinen sää hellelukemineen sattui osumaan juuri täydelliseen kohtaan, eikä lämpö tuolla tavoin sopivana annoksena ehtinyt tuskastuttaa ollenkaan.

Lämpö salli myös kevyet kesävaatteet, joita vihdoin myös muuten "voin" käyttää: kerroimme vihdoin odotuksesta muillekin! Olimme sopineet jo aiemmin esikoisemme kanssa, että jos pikkusisaruksella todettaisiin rakenneultrassa olevan kaikki hyvin, hän saisi lopultakin kertoa hienosti pitämänsä salaisuuden isovanhemmille. Niinpä hän sitten heti ultraa seuraavana päivänä isoäidin ja isoisän keittiössä näkkäriä nakertaessaan asian muistaessaan päätti huutaa uutisensa viereiseen huoneeseen. Siitä seuraavana päivänä matkasimme tänne omien vanhempieni luo, missä poika ei ehtinytkään alkutohinoissaan vielä asiaa edes ajattelemaan, kun tarkkasilmäinen tätinsä jo huomasi kysyä. Onneksi poika kuitenkin oli paikalla ja pääsi julistamaan, että pikkusisko sieltä mahasta tosiaan on tulossa. Tuota yhtä tarkkaavaista tapausta lukuun ottamatta uutinen tulikin ihan yllätyksenä kaikille, huolimatta siitä, että melkoinen mahapallohan mekkoihin piilotettuna jo alkoi olla.

Helteiden koittaessa oli onneksi sopivasti aika jättää hämäävä kerrospukeutuminen väliin ja antaa valasmaisen olemuksen olla sellainen kuin on. Eli hetkittäin aika valtava, tai siltä se ainakin tuntuu... Loman aikana tunnuttiin vieläpä taas elävän jotain kasvupyrähdyskautta, sen verran raskas ja pinkeä olo taas oli. Täytyy yrittää saada jonkinlainen oikea kuvapäivitys tilanteesta kuvattua tänään, kun viikkoja tuleekin täyteen pyöreät 22+0.

Ajatus ei taas kulje, sillä kello on jälleen kerran aivan liian paljon, minkä lisäksi pitkään poissa pysynyt armoton väsymys tuntuu muutenkin tekevän paluuta. Halusin vain kirjoittaa pienen päivityksen, kun kirjoitettavaa tuntuu kertyneen aivan tuhottomasti. Palaan pian, toivottavasti hiukan paremmin jäsennellyin jutuin!