Rakenneultra

Nyt se sitten on vihdoin takana päin - kauhunsekaisella jännityksellä ja innolla odotettu rakenneultra! Onneksi. Viimeiset päivät ennen ultraa tahtoivat hermot olla ikävän kireällä, vaikka kuinka yritin tsempata ja ohjata ajatukset muualle. Viimeisen, lyhyeksi jääneen yön nukuin ehkä tunnin pätkissä, heräten vähän väliä katsomaan kelloa. Voin siis todeta olon nyt kaiken jälkeen olevan äärimmäisen väsynyt, mutta onneksi myös onnellinen, sillä tutkimuksen tuloshan lopulta oli kaikista peloistani huolimatta se, että pienokaisellamme vaikutti olevan kaikki hyvin!

Asian toteamassa oli yllätyksekseni kokonaiset kolme lääkäriä, joten luulisi, ettei mitään ihan helposti mennyt ohi. Aikaakin tutkimuksessa hurahti suunnilleen tunti, joten on kyllä olo, että nyt on pikkuinen tosiaan syynätty päästä varpaisiin. Terveen näköisestä päästä olemassa oleviin varpaisiin! ♥

Mutta kyllä, tärkeimpien asioiden käsittelyn jälkeen olimme tietysti uteliaita ja kyselimme sen erään vähemmän olennaisenkin tiedon perään. Melko varma vastauskin saatiin, eli näyttää siltä, että marraskuussa perheemme kasvaa pienellä tytöllä! Kirjoittelen aiheesta esimerkiksi isoveljen kommentteineen vielä myöhemmin lisää, tämä saa kaiken väsymyksen keskellä jäädä vain pikaiseksi päivitykseksi.

Ai niin, kuvakin meille toki annettiin matkaan. Sellainen, joka aiheuttaa itsessäni pientä hymyilyä, sillä se vahvistaa mielikuvaani siitä, että kätilöillä on tiukkoihin faktoihin keskittyviä lääkäreitä ehkä hiukan enemmän "näkemystä" näihin ehkä turhempiin, mutta perhettä kovasti ilahduttaviin asioihin:

Siinähän hän, suloinen, tässä potretissa ehkä enemmän hurjaa merirosvolippua muistuttava tyttäremme. ♥ Sopii toisaalta tähän samansuuntaisista teemoista nimeensä inspiraation saaneeseen blogiinkin, haha!

Hermoromahdus ja (hetken) helpotus

Totesin jo viimeksi ultran odottelun olevan piinaavaa. Nyt täytyy todeta, että yhtään helpommaksi tämä ei ole muuttunut! Itse asiassa päin vastoin, ainakin viime viikonlopun ajan stressikäyrä oli ihan huipussaan: kävi nimittäin ilmi, ettei mies saisi millään järjestettyä työpaikan kanssa asioita niin, että pääsisi ultraan mukaan tuona uutena ajankohtana. Kun muutkin itsellemme mahdolliset päivät käynnille ovat melko rajatut ja lääkärit nyt tunnetusti vielä kiireisempiä, iski pieni epätoivo.

Ei ehkä iso juttu jollekin, mutta itse kuulun niihin, joille puolison läsnäolo varsinkin juuri tuossa rakenneultrassa on tosi tärkeä asia. En vain voisi kuvitella vastaanottavani mahdollisia huonoja uutisia vauvan voinnista yksin. Kuulumisten ollessa hyviä taas harmittaisi miehen puolesta, ettei pääsisi tilannetta kokemaan. Sen verran ihmeellisiä hetkiä ovat nuo harvinaiset tilaisuudet oikeasti nähdä miltä se mahassa myllertäjä näyttää.

Kun mies siis viikonloppuna ilmoitti, ettei tuolle ajankohdalle olisi mitenkään mahdollista tehdä ultrakäynnin mahdollistavia järjestelyjä, oli hormonihuuruisen mieli aika maassa. Pää kehitteli välittömästi kauhuskenaarioita mitä kauheimmista tuomioista jotka ihan varmasti osuisivat meidän kohdallemme jos joutuisin yksin paikalle. Asiaa ei tietenkään auttanut se, että näitä kauhukuvia oli aikaa maalailla koko ikuisuuden mittainen viikonloppu, äitiyspoliklinikalle kun voi tietysti soitella vain arkisin. Hauska viikonloppu siis, erityisesti miehelle epäilemättä...

Lopulta se maanantai kuitenkin koitti, pääsin soittamaan äitiyspolille ja kävi ilmi, että samalta viikolta löytyi kuin löytyikin meille vielä lääkäriaika. Helpotus! Lapsillekin saatiin sovittua kivaa tekemistä siksi aikaa, joten asia on lopultakin kaikin puolin kunnossa. Enää täytyy siis selvitä järjissään tästä melkein viikosta, joka vielä olisi jäljellä. Sillä tosiaan, noista aikatauluteknisistä syistä ajankohta aikaistui taas, ollen nyt keskiviikko 24. päivä. Niin lähellä, ja silti niin kaukana!

Vaikka tieto siitä, etten ainakaan joutuisi kohtaamaan mahdollista murskatuomiota yksin, tosiaan helpotti oloani hetkeksi, alkaa hermostunut jännitys taas pikkuhiljaa nostaa päätään. Sitä toivoo niin kovasti, että kaikki olisi hyvin. Johan tästä olisi aikakin uskaltaa oikeasti puhua! Vielä juhannuksen verran ei enää ihan niin pieni salaisuutemme kuitenkin ainakin yritetään pitää omanamme. Toivottavasti keskikesän (vaikkei ihan siltä tunnu) juhlasta saa kaiken jännityksen keskelläkin ja säistä huolimatta jotain irti, vaikka melko ikimuistoisen tämäkin tunnelma siitä varmasti tekee. Hyvää juhannusta toivotan ja toivon kaikille muillekin!

Ensimmäinen lääkärikäynti

Neuvolakäynnistä on itse asiassa aikaa jo useampi päivä, mutta eipä vain aikaa heti löytynyt kuulumisten kirjoitteluun. Yritetään siis nyt, kun silmät ehkä vielä pysyvät hetken auki.

Maanantaina, raskausviikoilla 17+5 oli siis tosiaan tämän raskauden ensimmäisen, eli kun kaikki toivottavasti sujuu ongelmitta, myös toiseksi viimeisen neuvolalääkärikäynnin aika. Ajat ovat näemmä muuttuneet toisen lapsemme odotuksen ajoista, sillä sen lisäksi että käyntejä on vähennetty, tapahtui tällä käynnillä vähemmän kuin aiemmin. En itse asiassa ole paikan päällä neuvolassa antanut vielä ainoatakaan virtsanäytettä, kun aiemmissa raskauksissa oli puoliväliin mennessä purkkien parissa kulutettu aikaa jo enemmän kuin tarpeeksi. Itseäni muutos ei siis haittaa lainkaan. Painoa, verenpainetta tai hemoglobiinia ei niitäkään mitattu, vaikka nuo olisi epäilemättä tutkittu, jos jotain aihetta olisi ollut. Sain kuitenkin pitkästä aikaa kertoa, ettei voinnissani ole kerta kaikkiaan mitään varsinaista vikaa, joten eipä sen kummemmalle mittailulle ollut tarvetta. Voin itse asiassa niin hyvin, että unohdin ihan tyystin taannoisen huimauskohtauksenkin. Tehokkaasti on raskaus siis ainakin muistin taas vienyt!

Supistuksista sentään muistin mainita ja sainkin varmuuden vuoksi lähetteen labraan. Enpä siis ihan ilman näytteiden antamista tästä alkupuoliskosta päässyt, mutta parempi tietysti varmistaa, ettei mikään tulehdus noita ikäviä kiristelyjä aiheuta. Todennäköistä kuitenkin on, että kohtu vain on herkempi supistelemaan, kun raskauksia on jo takana. Kohdunkaulalla supistukset eivät olleet saaneet mitään aikaan, joten huolta senkään suhteen ei ole.

Myös itse päätähdellä, mahasta tunnustelemalla löytyneellä pienellä vaikuttivat asiat olevan hyvin. Liikkeitä tuntuu (itse asiassa seuraavana päivänä edellisestä kirjoituksestani tunsin myös ne odotetut ensimmäiset potkut kädelle!) ja sykekin löytyi, lukemissa 135.

Perusasioiden lisäksi käynnillä keskusteltiin myös rakenneultrasta. Kohdallani on aihetta tavallisen kätilön tekemän tutkimuksen sijaan lääkärin tekemään toivottavasti tarkempaan syyniin ja sainkin lähetteen. Päätös toi mielenrauhaa, sillä itseäni mietityttää useampikin asia, joista lääkäri osaa todennäköisesti kertoa paremmin. Lupaan kertoa noista tarkemmin, varmasti sitten rakenneultran jälkeen. Tuo hetki näillä näkymin onkin hiukan (ihan liian vähän) aiemmin kuin alun perin oli aiottu, sillä sain eilen kirjeen, jossa kerrottiin ultra-ajan tuon lähetteen myötä siirretyn päivää aiemmaksi, ajankohdan ollen nyt 25.6. Enää ei siis tarvitse kärvistellä edes ihan kahta viikkoa, vaikka päivää vaille kaksi tuskaista viikkoa tässä on kuitenkin vielä edessä. En voi edes käsittää, että vaikka edellisestä postauksesta tuntuu kuluneen aivan ikuisuus, on siitä tosiaan vain viikko. Aika monta loputtoman pituista päivää edessä siis. Toivottavasti keksin jotain, millä pitää aivot kiireisinä, sillä muuten taidan itsekin tämän blogin ainoana lukijana menettää hermoni tähän.

Ehkä keskityn iloitsemaan siitä, että omistan näköjään vielä varpaat!

Keskiraskauden rauhaa

Tasainen ja paksu. Enimmäkseen sellainen on vointi ollut viime aikoina. Kuten ulkomuotokin! Kun pahoinvointi näyttää lopultakin irrottaneen otteensa ja olo on ollut oikeasti ihan hyvä, ei ole blogiinkaan ollut aiheita kovin tiheästi. Tällainen tämä vaihe raskaudesta tietysti parhaimmillaan onkin. Toisaalta niin mukavan rauhallinen ja tasainen, toisaalta piinaavan pitkä, kun rakenneultrajännitys alkaa nostaa päätään. Ultraan onkin tänään tasan kolme piiitkää viikkoa!

Onneksi pikkuinen sentään antaa merkkejä siitä, että on elossa ja ainakin toistaiseksi varmaankin ihan hyvinvoiva. En muista mainitsinko edellisessä kirjoituksessani, mutta vilkasta myllerrystä ja viime päivinä myös pieniä potkuja mahassa jo ajoittain tuntuu. Potkut ovat hetkittäin niin yllättävän napakoita, että olen yrittänyt metsästellä niitä myös kädellä, mutta kun lasken käden vatsalle, loppuu temmellys tietysti välittömästi. Tuttu juttu, eipä tämäkään tyyppi siis käskien potki. Sopii joukkoon! Enpä vain silti malttaisi odottaa sitä päivää, kun karkuun ei enää lähdetäkään (tai mahduta lähtemään). ♥

Vielä kuitenkin on tilaa ja siltä on tuntunutkin, että tilava asumus tuohon alavatsalle on kasvanut, nyt viikoilla 17+2. Toissailtana navan seutua kiristeli sen verran kamalasti, että muuten rasvailun helposti unohtavana muistin kerrankin etsiä öljypullon. Tuolloin taisi olla meneillään joku kasvupyrähdys, sillä nyt onkin saanut huomata, etteivät vaatteet enää tahdo istua päälle entiseen tapaan. Pitäisikin käydä kaappi läpi ja etsiä sieltä kaikki mahdollinen, mikä päälle saattaisi sopia. Mahan piilottamista yrittäessä pitäisi ehkä jo siirtyä miehen vaatekaapille...

Niin, sillä enemmän tai vähemmän piilossa tämä salaisuutemme tosiaan on vielä pysynyt! Tai ainakaan kukaan ei ole ottanut asiaa puheeksi. En todellakaan osannut odottaa, että esikoinen olisi näin hyvä pitämään salaisuuden, aiemmin kun käsite on tarkoittanut lähinnä kyseessä olevan asia, josta puhutaan kuiskaten. Nyt poika on kuitenkin pitänyt tiukoissakin paikoissa uskomattoman pokerinaaman. Toivottavasti hän pääsee sitten rakenneultran jälkeen lopultakin kertomaan hienon uutisen tärkeimmille.

Seuraavana etappina on tosiaan lääkärineuvola. Menen sinne jopa ihan mieluusti (ei sillä, että aiemminkaan noita käyntejä olisin erityisemmin kammonnut), sillä olen saanut viime aikoina kokea silloin tällöin joitakin epämukavia supistuksia. En varsinaisesti ole asiasta mitenkään huolissani, mutta olen silti noteerannut sen. Aiemmissa raskauksissa kun näillä viikoilla ei ole ollut tuntemuksia minkäänlaisia, eivätkä myöhemmätkään harjoitussupistukset ole tuollaista epämukavuutta aiheuttaneet. Pari päivää sitten myös iski, jälleen ensimmäistä kertaa ikinä, tavallisesta raskausajan pienestä huimailustani poikkeava tilanne, jossa taju tosiaan meinasi lähteä kesken tekemisten ja jonka jälkeen olo oli hutera vielä pitkään. Kiinnostaa siis tavallista enemmän, mitä neuvolan tutut mittarit kertovat. Pianhan se nähdään!