Minä, me ja maha

Jos tätä blogia joku jossain päätyy lukemaan, saattaa lukijaa tietysti jossain vaiheessa kiinnostaa myös se, kuka tätä kirjoittaa. Tässä vaiheessa, pienen salamatkustajamme ollessa tosiaan vielä ainakin hetken juuri sitä, meidän salaisuutemme, en vielä viitsi kertoa ihan niin paljon, kuin ehkä muuten kertoisin. Jonkinlainen pieni ensiesittäytyminen ehkä kuitenkin on paikallaan.

Olen siis nuori, niin kai voisi sanoa, alle kolmekymppinen ja samaa ikäluokkaa on avomiehenikin. Tämä toivottavasti tuleva pikkuinen, ei ole ensimmäinen lapsemme, kuten aiemmin jo kerroinkin, vaan jo kolmas. Varsinkin 5-vuotias isoveli on toivonut uutta pikkusisarusta jo pidemmän aikaa, joten innokas vastaanotto on osittain jo taattu. Pian kaksivuotias tyttömme, jolle isosiskous tulee ihan uutena juttuna, on siis ehkä se suurempi jännityksen aihe. Onneksi ainakin muiden vauvat tuntuvat ihastuttavan ja isoveljen opastuksella opetellaan jo vauvanukkeleikeissä pikkuvauva-arjen karua, kovaäänistä, ehkä ihan pikkuisen vain liioiteltua totuutta.

Viime vuodet ovat hujahtaneet näiden kahden rakkaan kotiäitinä. Maha siis saa kasvaa leikkipuistoilun, painimatsien ja tihutyöläisten perässä juoksemisen lomassa. Np-ultrassa todettu: "Hän taitaa olla tottunut rytyyttämiseen kun noin rennosti siellä häiritsemisestä huolimatta köllii", ei siis ollut mikään ihan kaukaa haettu arvaus. Varsinkin syksystä mahan ja vauhdikkaan arkemme kanssa tulee varmasti vähintään mielenkiintoinen ja jännitän sitä jo nyt hiukan. Onneksi ennen sitä ehditään vielä viettää toivottavasti rentoa kesälomaa pikkuhiljaa pyöristyvää mahapalloa ihmetellen ja muutenkin sopeutua tilanteeseen.

Olin jo ennen vanhemmuutta tällainen kroonisesti väsynyt (yöt ovat vain liian otollista aikaa kaikelle mietiskelylle ja muulle tärkeällä, miten silloin malttaa nukkua!) höppänä, joka toisaalta ottaa asiat joskus ehkä liiankin rennosti ja huumorilla ja toisaalta hermoilee ja huolehtii ihan liikaa. Suunnittelen jatkuvasti tarttuvani milloin mihinkin kiinnostuksen kohteeseeni, mutta loppujen lopuksi en oikein osaa olla edes hetkeä antamatta täyttä huomiotani ympärilläni pyörivälle sekasorrolle, vaikka joku muu siitä lupaisikin hetken huolehtia, joten en oikeastaan edes "ehdi" harrastaa mitään. Tähän lupaan yrittää tehdä parannuksen ainakin raskauden ajaksi, sillä voi hyvinkin olla, että pian kädet ovat entistä enemmän täynnä tekemistä. Onneksi niin tärkeää sellaista, etten malttaisi odottaa!

Mutta nyt kun tässä kerran odotellaan, voisi tietysti yrittää ottaa itseään niskasta kiinni ja myös hiukan dokumentoida tätä aikaa. Jotain merkkejä uudesta tulokkaastamme taitaakin alkaa olla jo näkyvissä:

Pahoittelut kamalan puuroisesta kuvasta, mutta heräsin tasaviikkoihin taas hiukan liian myöhään, joten tulokseksi jäi tämä pikainen puhelinkuva. Kuitenkin, tältä näytti tämä ei enää välttämättä ihan pelkkä turvotus pari päivää sitten, raskausviikoilla 13+0.