Isoveljen intoa

Sunnuntaina koitti vihdoin sellainen rauhallinen aamupäivän hetki, kun sopivasti molemmat lapset vieressäni sängyllä köllien totesin, ettei parempaa hetkeä ja tilannetta vauvajutuille varmasti vastaan pian tulisi. Noilla vauhdikkailla tapauksilla kun tuohon köllöttelyyn kuuluvat olennaisena osana myös kaikenlaiset hypyt, kuperkeikat, painit ja sen sellaiset, oli helppo löytää aasinsiltakin siitä, että mahaani saisi nyt varoa hiukan tavallista enemmän. Syytä poika ei arvannut sitten millään, mutta kun sen kuuli olevan mahaan vähäksi aikaa muuttanut pikkusisarus, silmät laajenivat ja ensireaktio oli tietysti hämmästynyt: "Näytä!". Taas kerran siis kerrattiin se, miten pienen pieni vauva on alkuun ja maha kasvaa oikein isoksi vasta paljon myöhemmin.

Ja siitähän se kysymystulva sitten lähti, ihan kuten olin kuvitellutkin. Heti alkoi mietityttää, missä vauva nukkuu, kun ei ole sänkyäkään. Seuraavaksi pohdittiin takapenkin järjestystä ja ruokapöytäjärjestelyjä. Läpi piti käydä myös se, keitä kaikkia vauvalle pitäisi esitellä, mitä paikkoja näyttää ja mitä taitoja opettaa. Onhan meillä sopivia leluja? Missä leikkimatto? Noitahan riitti! Eikä auta toppuuttelu, että odoteltavaa on vielä pitkä tovi, sillä viisivuotias haluaa vastauksen kaikkeen heti.

Illalla poika rakensi duploista robotin, joka oli kuulemma niin hieno, ettei siihen saisi koskea, jotta se pysyisi ehjänä vauvan nähtäväksi. Oli sentään lopulta samaa mieltä, kun totesin marraskuuhun olevan niin hirveän pitkä aika, että olisi ehkä parempi ottaa kuva, josta pieni sitten voi synnyttyään katsoa miten hienoja olivat isoveljen rakentamat robotit jo silloin kun häntä vasta odotettiin.

Seuraavana aamuna hän juoksi ensimmäisenä luokseni ja intoili: "Näytä, miten iso maha sulla tänään on!". Vaan eipä ollut maha kummemmaksi yön aikana muuttunut. Hyvin, hyvin pitkä odotus tiedossa itse kullekin. Kelpasi sille vähemmän valtavallekin mahalle silti laulaa siskon kanssa, siitä huolimatta, että mainitsin vauvan kuulon kehittyvän vasta myöhemmin.

Niin tosiaan, olihan uutisen kuulemassa myös tuleva isosisko. Tytön reaktiosta on vain vaikeampi kertoa mitään, sillä on hyvin vaikea tietää, kuinka paljon alle kaksivuotias pieni asiasta ymmärtää. Varhain puhumaan oppinut tyttö kyllä puhuu paljon, niitä vauva-asioitakin, mutta lähinnä muilta lainattuja juttuja. Isoveljen innostus on tarttuvaa lajia ja jutut toistuvat papukaijamaiseen tapaan. Todellisuudessa koko pikkusisko/veliasia on varmasti mahdoton noin pienen tässä vaiheessa oikein hahmottaa. Jää siis nähtäväksi, millaisia tunnelmia tässä raskauden edetessä asian suhteen tytön kanssa läpi käydään.

Uskon, että oli oikein hyvä ratkaisu odottaa kertomisen kanssa aivan neuvolakäynnin tienoille. Loputtoman tiedonjanonsa kanssa hötkyilevän kyselyikäisen kanssa olisi varmasti ehtinyt menettää hermonsa monesti, jos alan ammattilaisen uskottavammat vastaukset eivät olisi olleet pian pojan saatavilla. Tällä kertaa käynti oli siis ehdottomasti eniten pojan juttu, vaikka yritettiin siinä höpötyksen lomassa hoitaa pakolliset parisuhde- ynnä muut keskustelut. Seinäjulisteesta näytettiin pojalle minkä kokoinen vauva mahassa suunnilleen nyt on, hän sai kunniatehtävän painaa verenpainemittarin käyntiin ja kuului käyntiin tietysti lopulta se tärkein, joka olisi pojan mielestä kuulunut hoitaa heti ensimmäisenä: sydänäänten kuuntelu. Muun muassa vauvalääkärin uraa suunnitteleva poika suhtautui asiaan sen vaatimalla vakavuudella ja halusi tietää, kuulostivatko äänet varmasti hyvältä, ettei sydämessä ole mitään vikaa. Häntä kiinnosti myös, missä ja miten vauvaa hoidetaan jos hän tarvitsee leikkauksia tai muuta hoitoa ja millä tavoin nukutus ja lääkitys hoidetaan. Tässä kohtaa vastailu alkoi käydä hiukan haastavammaksi, ihan ei siis neuvolastakaan löydy sellaista vauva-alan spesialistia jolta löytyisi kaikki tieto, jota huolehtiva isoveli vaatisi!

Mainittakoon tähän, että sen lisäksi, että se syke löytyi oikeasta paikasta, olivat asiat muutenkin oikein hyvin. Mistään arvoista ei löytynyt mitään vikaa ja niskaturvotuksen ja verikokeen yhteistulos oli myös ok, kohonnutta riskiä yleisimpiin kromosomipoikkeavuuksiin ei siis todettu. Rauhallisin mielin voimme siis jatkaa odotusta. Hurjaa, että seuraavaksi ohjelmassa onkin enää lääkärineuvola, jonka jälkeen on jo aika suunnata rakenneultraan(!!) ja melkein yhtä pian taas neuvolaan Kela-todistuksia hakemaan. Tänään raskausviikkoja onkin jo pyöreät 15+0!

Salaisuus alkaa paljastua

Mikäli asetusten säätely onnistui, tämän pitäisi olla ensimmäinen kirjoitukseni tähän blogiin julkisena. Vaikka onkin todennäköistä ettei näitä tekstejä lue kovin moni, jos kukaan ja varmasti hyvin epätodennäköistä että tänne eksyisi kukaan jota meidän vauvauutisemme hetkauttaisivat mitenkään, on tämä silti jotenkin aika jännittävää!

Sillä tosiaan, emme ole vielä kertoneet raskaudesta oikeastaan kenellekään, tämä on ensimmäinen kerta, kun tieto on periaatteessa kenen tahansa saatavilla. Miksi näin? En oikeastaan itsekään ihan täysin tiedä. Aiemmat raskaudet ovat jo tässä vaiheessa olleet ihan yleistä tietoa, mutta tällä kertaa vain tuntui siltä, että haluamme tehdä toisin. Halusin nauttia mahdollisimman pitkään tästä ajasta, kun asia on ihan vain meidän kahden oma. Siitä ajasta, kun kahvipöytäkeskustelun lomassa vaihdettu katse kertoo, että molemmat ajattelemme samaa. Eikä kukaan vielä kerro hyvää tarkoittavia mielipiteitään kaikesta olemisestani ja tekemisestäni. Tai kysele kyselemistään, kaikesta aiheeseen liittyvästä ja hiukan sen ulkopuoleltakin.

Pahin kysymystulva saa alkunsa varmasti pian, sillä ihan parin päivän sisällä meidän pitäisi kertoa uutinen niille, joille se tietysti ensimmäisenä pitäisikin kertoa: tuleville isosisaruksille. Ensi viikolla on nimittäin raskauden toisen neuvolakäynnin aika ja tuolla käynnillä tulisi myös miehen olla mukana. Meidän tapauksessamme se tietysti tarkoittaa sitä, että lapsetkin ovat mukana, joten asia valkenisi viimeistään paikan päällä esikoisellemme, joka on jo yhden odotuksen sydänäänten kuunteluineen kokenut. Uskon pojan epäilyksien jo heränneen, sen verran aihepiiriin liittyviä kysymyksiä on jo alkanut mielessään pyöriä. 5-vuotias ymmärtääkin jo asioista sen verran paljon, että kertominen jännittää ihan eri tavalla kuin ensimmäisen pikkusisaruksen aikaan! Siitä huolimatta, että uskomme pikkusisaruksia toivoneen pojan ilahtuvan uutisesta. Pianhan se tietysti nähdään.

Saattaa vauhtia, että tuo kiristelyistä ja ajoittain tukalista oloista päätellen kovaa vauhtia kasvava vatsanseutu kertoo pian omaa tarinaansa muillekin, mutta jos nyt aloitetaan tällä huomaamattomalla pikku blogilla ensimmäisenä askeleena. Blogin ulkoasu on vielä täysin vaiheessa, tai siis tekemättä, mutta sen kimppuun pyrin käymään sitten, kun tämä jo saakin näyttää ihan minulta.

Täällä on muuten edetty jo viikoille 14+3 ja (ainakin tänään) tuntuu siltä, että olen vihdoin pikkuhiljaa heräilemässä alkuraskauden horroksesta!

Minä, me ja maha

Jos tätä blogia joku jossain päätyy lukemaan, saattaa lukijaa tietysti jossain vaiheessa kiinnostaa myös se, kuka tätä kirjoittaa. Tässä vaiheessa, pienen salamatkustajamme ollessa tosiaan vielä ainakin hetken juuri sitä, meidän salaisuutemme, en vielä viitsi kertoa ihan niin paljon, kuin ehkä muuten kertoisin. Jonkinlainen pieni ensiesittäytyminen ehkä kuitenkin on paikallaan.

Olen siis nuori, niin kai voisi sanoa, alle kolmekymppinen ja samaa ikäluokkaa on avomiehenikin. Tämä toivottavasti tuleva pikkuinen, ei ole ensimmäinen lapsemme, kuten aiemmin jo kerroinkin, vaan jo kolmas. Varsinkin 5-vuotias isoveli on toivonut uutta pikkusisarusta jo pidemmän aikaa, joten innokas vastaanotto on osittain jo taattu. Pian kaksivuotias tyttömme, jolle isosiskous tulee ihan uutena juttuna, on siis ehkä se suurempi jännityksen aihe. Onneksi ainakin muiden vauvat tuntuvat ihastuttavan ja isoveljen opastuksella opetellaan jo vauvanukkeleikeissä pikkuvauva-arjen karua, kovaäänistä, ehkä ihan pikkuisen vain liioiteltua totuutta.

Viime vuodet ovat hujahtaneet näiden kahden rakkaan kotiäitinä. Maha siis saa kasvaa leikkipuistoilun, painimatsien ja tihutyöläisten perässä juoksemisen lomassa. Np-ultrassa todettu: "Hän taitaa olla tottunut rytyyttämiseen kun noin rennosti siellä häiritsemisestä huolimatta köllii", ei siis ollut mikään ihan kaukaa haettu arvaus. Varsinkin syksystä mahan ja vauhdikkaan arkemme kanssa tulee varmasti vähintään mielenkiintoinen ja jännitän sitä jo nyt hiukan. Onneksi ennen sitä ehditään vielä viettää toivottavasti rentoa kesälomaa pikkuhiljaa pyöristyvää mahapalloa ihmetellen ja muutenkin sopeutua tilanteeseen.

Olin jo ennen vanhemmuutta tällainen kroonisesti väsynyt (yöt ovat vain liian otollista aikaa kaikelle mietiskelylle ja muulle tärkeällä, miten silloin malttaa nukkua!) höppänä, joka toisaalta ottaa asiat joskus ehkä liiankin rennosti ja huumorilla ja toisaalta hermoilee ja huolehtii ihan liikaa. Suunnittelen jatkuvasti tarttuvani milloin mihinkin kiinnostuksen kohteeseeni, mutta loppujen lopuksi en oikein osaa olla edes hetkeä antamatta täyttä huomiotani ympärilläni pyörivälle sekasorrolle, vaikka joku muu siitä lupaisikin hetken huolehtia, joten en oikeastaan edes "ehdi" harrastaa mitään. Tähän lupaan yrittää tehdä parannuksen ainakin raskauden ajaksi, sillä voi hyvinkin olla, että pian kädet ovat entistä enemmän täynnä tekemistä. Onneksi niin tärkeää sellaista, etten malttaisi odottaa!

Mutta nyt kun tässä kerran odotellaan, voisi tietysti yrittää ottaa itseään niskasta kiinni ja myös hiukan dokumentoida tätä aikaa. Jotain merkkejä uudesta tulokkaastamme taitaakin alkaa olla jo näkyvissä:

Pahoittelut kamalan puuroisesta kuvasta, mutta heräsin tasaviikkoihin taas hiukan liian myöhään, joten tulokseksi jäi tämä pikainen puhelinkuva. Kuitenkin, tältä näytti tämä ei enää välttämättä ihan pelkkä turvotus pari päivää sitten, raskausviikoilla 13+0.