Kyllä, on vihdoin tullut aika julkaista tämä suunnilleen kolme kuukautta työn alla ollut kooste viimeisimmän synnytyskokemuksen tapahtumista, epäilemättä jo tutuksi käyneeseen tapaan liian pitkä ja sekava sellainen. (Jos joku ei aiempia sepostuksia ole lukenut, ne löytyvät toisen blogin puolelta,
täältä ja
täältä)
Kuten on tullut mainittua, raskaus oli edennyt ennalta arvattuun tapaan hyvin ja yllätyksettömästi, joten oltiin viikoilla 42+0, kun lopulta oli aika yrittää saada pallomahailulle päätös. Jo yliaikaiskontrollissa viikoilla 41+2 suunniteltiin, että jos tilanne ei olisi muuttunut, lähdettäisiin mahaan sitkeästi asettuneen tyypin häätöä yrittämään ballonkimenetelmällä. Tuollaisesta systeemistä ei edellisten synnytysten aikaan ollut vielä puhettakaan, joten pääsinkin perehtymään uuteen juttuun, kun käynnistyspäivää odotellessani lueskelin kokemuksia aiheesta. Omat fiilikset olivat hiukan skeptiset, sen verran sitkeästi olivat edeltäjätkin mahassa möllöttäneet, että epäilytti miten tuollainen kuulemma "miedompi" keino tähän tapaukseen tehoaisi. Mutta toki, ei kun kokeilemaan tietysti!
Keskiviikkona 25.11. lapset siis vietiin isoisän hoiviin, kun suuntasimme itse sovitusti EKKS:n äitipolille, missä rutiinitutkimuksien jälkeen päästiin asettamaan ballonkia. Kyseessä on tosiaan jonkinlainen katetri, joka viedään kohdunsuulle ja täytetään sitten vedellä, tai mitä lie suolaliuosta mahtoikaan olla. Tuon palleroisen on sitten tarkoitus aiheuttaa painetta kohdunsuulle ja siten provosoida pöljempääkin kehoa vihdoin käynnistämään se synnytys. Ja tosiaan, painetta ainakin alkoi tuntua heti, ensimmäiset muutaman tuntia alavatsa oli kipeä ja kävely kamalan tuntuista. Mutta kaikkeen tottuu, ilmeisesti myös palloihin paikoissa joihin niitä ei välttämättä kaipaisi, sillä jossain vaiheessa kipu laantui ja muistutteli itsestään vain niiden tuttuun tapaan lähes koko raskausajan harvakseltaan esiintyneiden supistusten aikaan.
Tässä kohtaa päästiin siihen ballonkikäynnistyksen ehdottomasti ihan parhaaseen puoleen: odotteluvaiheen sai hoitaa kotona! Aiemmat cytotecillä käynnistetyt synnytykset kun ovat sisältäneet sen inhottavan "turhan" yön sairaalassa. Itse en ainakaan käynnistyspäivää edeltävänä yönä ole koskaan saanut montaakaan silmäystä unta ja sairaalassa nyt nukkuu aina huonosti sen vähän mitä kaikelta ylimääräiseltä hälinältä ehtii, joten kun pohjalle saa heti kaksi unetonta yötä, on aiempiin synnytyksiin kuulunut olennaisena osana aivan järjetön väsymys. Siksi olin enemmän kuin tyytyväineen ajatukseen siitä, että pääsisimme lähtemään vielä kotiin odottelemaan ihan rauhassa, että alkaisi tapahtumaan, jos alkaisi. Ballongin asettamisen jälkeen saimme siis lähteä ja otimme suunnan kaupungille hoitamaan ostoksia, joita olimme suunnitelleet hoitavamme. Täytyy tosin sanoa, että en todellakaan muista mitä nuo tärkeät ostokset olivat ja niiden tärkeyttä tuli kyllä pohdittua moneen kertaan kauppojen hyllyjen väleissä supistusten kanssa puhistessa.
Kaupungilla kiertely siis jäi lyhyemmäksi kuin olin suunnitellut. Lopulta kävimme nopeasti Arnoldsissa haukkaamassa bagel-ateriat ja lähdimme kotia kohti. Olipa muuten haastava tehtävä pohtia "viimeistä ateriaa" - siis jotain, mikä olisi hyvää, mutta jonka pois jääminen herkkulistalta joksikin aikaa ei kuitenkaan olisi maailmanloppu, siis siinä tapauksessa että synnytys lähtisi pian vauhtiin ja ateria palaisikin samaa reittiä takaisin (kovien kipujen keskellä kun nimittäin saattaa hiukan huono olo tulla), itselleni ei nimittäin kertaalleen noin päin koettu ruoka ihan pian enää maistu uudestaan.
Viimeinen ilta mahakkaana, siis 42+0
Mitään äkillistä edistymistä ei kuitenkaan tapahtunut, joten saimme oikeastaan tuosta vain aika mukavan "treffi-illan": aikaa ihan rauhassa kahden kesken. Katselimme Greyn anatomiaa ja pitkän pohdinnan jälkeen herkuttelimme vielä kunnon pizza-kebabmätöt ja ihan liikaa Coca-Colaa, joka oli vain liian hyvää jääkylmänä pitkän "tauon" (päätin jättää colajuomat huomattavasti vähemmälle raskausajaksi) jälkeen. Nautinkin tuosta rentoiluillasta niin paljon, että harmitus siitä, että mitään ei vieläkään tuntunut tapahtuvan, jäi taka-alalle. Verrattuna yksin väsyneenä perhettä ikävöiden osastolla möllöttämiseen, oli tuo siis ihan huippujuttu! Mies kävi loppuillasta laittamassa lapset isovanhempien luona nukkumaan ja tuli kotiin lasten nukahdettua. Helpotti oloa, kun tiesi lasten nukkuvan tyytyväisinä.
Ehkä parhaat mahdolliset synnyttäjän eväät.
Pienten supistusten aikaan sitä kipua toki edelleen koko illan tuntui, joten yöksi saatoin ottaa Panadolin, en ole ihan varma. Mutta uskomatonta kyllä, onnistuin nukahtamaan! Olin henkisesti valmistautunut totaaliseen uupumukseen tälläkin kertaa, mutta kotona oman miehen vieressä, tietäen lastenkin olevan hyvässä hoidossa, oli yllättävän helppo nukahtaa.
Olimme saaneet ohjeistuksen saapua synnytysosastolle joko olojen sitä vaatiessa, tai viimeistään seuraavana aamuna kahdeksan aikoihin. Olikin siis melko sopivaa, ettei herätyskelloa tarvittu, vaan puoli seitsemän aikoihin heräsin johonkin, en oikeastaan tiedä mihin. Päätin käydä vessassa ja äkkiä tuntui outoa, aiempaa kovempaa painetta. Hetken hermoilin unisessa mielessäni, enkä heti muistanut, mikä syy saattaisi olla. Mutta tosiaan, ballonkihan se vain putosi irti - jotain siis sittenkin oli tapahtunut! Koska paikan päällä tosiaan piti olla vasta kahdeksalta, yritin vielä hetken torkkua, mutta eihän siitä enää mitään tullut. Supistukset tuntuivat aiempaa kovemmilta, vaikka olivatkin edelleen epäsäännöllisiä ja jännityskin tietysti alkoi nostaa päätään. Päädyin siis päivittämään tilannetta kanssaodottaneille Facebookissa miehen heräilyä odotellessani. Ehdin käydä rauhassa suihkussa, varmistaa että sairaalakassissa varmasti on kaikki tarvittava ja taas vaihteeksi hiukan syödä. Matkalla hiukan meikkailinkin ja tuntui ihan oudolta, että tässä muka oltiin matkalla synnyttämään.
Synnytysosastolla pääsimme tilanteen selitettyämme odottelemaan huoneeseen, jonka varsinaisesta käyttötarkoituksesta en päässyt ihan selville. Sekalaisten laitteiden ja välineiden määrän vuoksi se muistutti ehkä eniten varastoa, mutta löytyi sieltä peti jolla pötkötellä odotellessa ja toki tuttu laite käyrien ottamiseen. Käyrille piirtyi tosiaan niitä melko napakoita, mutta edelleen epäsäännöllisiä supistuksia. Tunnelma oli rento siinä kotoa mukaan otettua kylmää kahvijuomaa hörppiessä ja kätilön ja ensihoitajaopiskelijan kanssa jutustellessa, joten tokihan oli todettava, etten vaikuttanut ihan "salikelpoiselta". Päätettiin siis, että odoteltaisiin lääkäriä tutkimaan tilanne ja katsottaisiin sitten, miten edettäisiin.
Lääkäri totesi tilanteen edistyneen hiukan edellisestä päivästä, joten silloin suunniteltu kalvojen puhkaisu olisi tosiaan seuraava askel. Otimme siis suunnan synnytyssalia kohti, vaihdoin sairaalan vaatteet niskaan ja kätilö puhkoi ne kalvot, todeten samalla kohdunsuun olevan jo ainakin 5 cm auki. Siinä kohtaa alkoi jännittää: tästä ei tosiaan olisi enää paluuta! Kello taisi tuossa kohtaa olla aika tasan kymmenen ja synnytys laskettiin alkaneeksi tuolloin.
Supistukset alkoivat heti tuntua kipeämmiltä ja säännöllistyä. Niillä oli kuitenkin selvä väli, joiden aikaan fiilis oli edelleen oikein hyvä. Siinäpä sitä siis tuli oleiltua, juteltua ja hiukan tylsistyttyäkin, varsinkin kun mies otti ja nukahti! Räpsin siis tylsyyksissäni puhelimella kuvia (kostoksi miehellekin muistoja omasta osallistumisestaan, haha!) ja jutustelin hiukan siellä Facebookissakin taas. Ilokaasumaski oli jo otettu varmuuden vuoksi esille, mutta supistukset kesti vielä hyvin sulkemalla silmät ja keskittymällä hengittämään.
Ei mikään maailman mielenkiintoisin maisema. Mutta siellä se vauvan sänkykin jo odotteli, apuaa!
Kätilön kysyessä mahdollisia toiveitani synnytyksen suhteen, oli ainoa toiveeni se, että oksitosiinitippaa vältettäisiin mahdollisimman pitkälle. Verratessa keskenään kahta edellistä synnytystä, joista toisessa tippaa käytettiin ja toisessa ei, oli oksitosiinilla vauhditettu synnytys selvästi rajumpi kokemus. Sovitusti tunnin päästä kalvojen puhkaisusta tutkittiin tilannetta, joka oli edistynyt vain aavistuksen. Vaikka "omat" supistukset alkoivatkin siis tuntua ihan lupaavilta, päätin kuitenkin suostua tippaan minimiannoksella, siinä toivossa, että kärvistely olisi ainakin nopeammin ohi. Enää ei silti irronnut hirveästi huumoria, kun ensihoitajaopiskelija epäonnistui ensimmäisessä yrityksessään laittaa kanyyli ja puhkaisi suonen oikeasta kädestä. "Lohduksi" sain kehut hienoista suonistani, joiden kanssa iski suorastaan valinnanvaikeus.
Yhdentoista aikoihin aloitetun tipan jälkeen se olikin sitten menoa, kuten etukäteen tietysti tiedettiin. Melko lailla välittömästi tipan aloittamisen jälkeen sain takertua rakkaaseen ilokaasumaskiin ja kaikki ylimääräinen sai jäädä. Tässä kohtaa sain karun muistutuksen yhdestä niistä useista syistä, joiden takia en normaalisti juo kahvia: kofeiini, diureetti kun on, saa todellakin omalla kohdallani nesteet liikenteeseen, mikä siis tarkoitti vessassa ravaamista - eikä ilokaasua tietenkään voinut ottaa sinne mukaan. Seurattuaan ties kuinka monetta yhä vain tuskaisempaa taivalta pedin ja WC:n välillä, kätilö ilmeisesti katsoi parhaaksi kysyä, olisiko aika kokeilla jotain muuta kivunlievitystä. Tälläkin kertaa rauhallinen luonteeni oli jo aiheuttanut ihmetystä, mutta tässä kohtaa toteamukseni: "Ehkä joo", meni ilmeisesti jo huvittavan puolelle.
Kaverikuva. Keskimmäisenkin synnytyksestä itse asiassa on vastaava - ja olisi varmasti ensimmäisestäkin, jos silloin olisin nykyaikaisen hienon luurin omistanut!
Jo sairaalaan saapuessa oli tullut puheeksi, etteivät epiduraali- tai spinaalipuudutus olleet kumpikaan toimineet kohdallani kuten kuuluisi, joten tällä kertaa päätettiin jättää tuo selkärankaan pistely ainakin ensialkuun väliin ja kokeilla sen sijaan paraservikaalipuudutusta, joka ilmeisesti jonnekin kohdunkaulalle tökitään. Tuo lääkärin suorittama operaatio oli onneksi nopeasti ohi - senkin takia onneksi, että lääkärille iski jonkinlainen heikotuskohtaus, tuskin kuitenkaan tilanteen hurjan luonteen vuoksi, vaan ehkä lounasta odotellessa. Itse en, yllätys yllätys, kiinnittänyt lääkärin vointiin mitään huomiota, mutta mies oli kuulemma päässään kauhistellut, mitä tokkurainen tohtori olisi piikkinsä kanssa voinut saada aikaan. Vaan ihan hyvinpä pisteli oloistaan huolimatta, sillä tämä puudute oli ensimmäinen, jolla huomasin jonkinlaista vaikutusta olevan ja supistukset muuttuivat hiukan helpommiksi sietää, vaikka kaasumaskistani en luopunutkaan.
Eikä mennyt kauaa, kun tunsin jotain, mikä muistutti kovasti esikoisen synnytyksestä tuttua ponnistamisen tarvetta. En voinut millään uskoa, että olo voisi olla sitä, niin pian! Mainitsin siis oudosta olosta miehelle, mutta tämän ehdottaessa kätilön kutsumista, tuhahtelin, ettei tässä mikään kiire ole, ei voi olla. Pian kuitenkin tajusin, että olin samaa mieltä tai en, taitaisi ihan oikeasti olla tositoimien aika ja totesin, että ehkä se kätilö olisi kuitenkin parempi kutsua paikalle.
Pianhan se syy "oudolle" ololle selvisi: siellähän se vauva oli jo kovaa vauhtia tulossa maailmaan! Kuultuani että on tosiaan aika ryhtyä ponnistamaan, keräsin henkisesti voimia tuttuun rutistukseen, sain pian luvan ja ponnistin voimieni takaa... kerran. Sitten jo toppuuteltiinkin: "Vauvalla ei ole mitään hätää, synnytellään hänet ihan rauhassa tähän maailmaan". Loppu olikin sitten lähinnä pidättelyä, kun kätilö opasti ensihoitajaopiskelijaa vauvan ulos avittamisessa, välillä sain itsekin hiukan auttaa ponnistamalla kevyesti. Kulunut aika tuntui ikuisuudelta, vaikkei tainnut todellisuudessa kovin kauaa kulua, kun kuului parkaisu ja kätilön kommentti: "Älä nyt vielä huuda, ethän sä ole vielä syntynytkään!". Pikkuinen siis ilmoitteli itsestään, vaikka vasta pää oli ulkona, ilmeisen virkeä tapaus. Ei onneksi tarvittu kuin pieni hetki kun hän pääsi esittämään mielipiteitään ihan virallisesti tämän maan kansalaisena ja pienen tyttären syntymän hetkeksi päästiin merkitsemään kellonaika 13:25, viiden minuutin ponnistus(kehtaako tuota termiä edes käyttää, haha!)vaiheen jälkeen.
Kaikki tapahtui lopulta niin nopeasti, että olin hetken aivan pyörällä päästäni yrittäessäni prosessoida sitä tietoa, että siinä se synnytys nyt oli ja vauva on. Vielä salista osastolle siirryttyämmekin oli hämmentynyt olo, sillä ei vain tuntunut yhtään "synnyttäneeltä". Salissa apunamme olleet tyypit olivat selvästi ammattilaisia paikallaan auttaessaan vauvan hallitusti maailmaan, sillä selvisin hommasta taas täysin ehjin nahoin. Kun ponnistuvaiheessa ei tullut tehtyä "mitään", jäi aiemmilta kerroilta tuttu koko vartalon tärinä ja lihassärkykin kokonaan pois. Olo oli itse asiassa parempi kuin aikoihin, olihan kyydistä kadonnut jonkun verran painoakin. Tämä kolmas synnytys oli ensimmäinen, jota tuli jännitettyä hiukan etukäteen, mielessä "kolmas kerta toden sanoo"-tyyliset hokemat ja se ajatus, ettei kenelläkään vain voi olla niin hyvä tuuri kolmea kertaa, ettei mitään ikävää tapahdu. Mutta kyllä vain, näemmä voi.
Ja kun parin päivän päästä saimme lähteä koko perhe yhdessä kotiin, tunsin tosiaan olevani aika harvinaisen onnekas. ♥
