Selväähän se on, että tämä loppuraskaus on hyvin erilainen aiempiin verrattuna. Esikoista odottaessa viimeiset viikot olivat, vaikkakin meidän tapauksessamme henkisesti raskaita, silti muuten rentoja. Sai ottaa torkut tai kölliä sohvalla aivan vapaasti jos väsytti, oli helppo lähteä spontaanille kauppareissulle jonkun ruokahimon iskiessä ja jos liikkuminen tuntui ikävältä, ei sitä todellakaan tarvinnut tai tullut tehtyä. Monen kohdalla kaikki helppous on historiaa jo toisen lapsen kohdalla, mutta itse en voi väittää niin. Esikoinen oli ensimmäistä pikkusisarusta odottaessamme 3-vuotias, ei mikään ihan pikkuinen enää ja kuitenkin vielä sen verran pieni, ettei hänellä vielä ollut mitään "omia menoja". En siis muista toista raskautta mitenkään kovin hankalana aikana. Me otimme rennosti jos siltä tuntui, köllimme yhdessä pikkusiskolle höpötellen ja köpöttelimme leikkipuiston sijaan vain kotipihan leikkipaikalle jos ei huvittanut lähteä kauemmas. Loppuraskaus sijoittui kesään, oli lämmin ja niin lapsen pukeminen kuin oma pukeutuminen oli helppoa. Viimeiset viikot mieskin oli kesälomalla, tehden laiskot... lepäilystä liiankin helppoa.
Ei siis ihme, että tällä kertaa vähän jännitti. Nyt ei ole luvassa lepolomailua. Lapsia on kaksi, eikä kumpikaan (enää) juuri perusta köllöttelystä. Esikoinen ei ole enää ihan pieni, vaan tarvitsee ja vaatii sosiaalisen elämänsä ja harrastuksensa, joissa aikuisen apu on kuitenkin monilta osin välttämätöntä. Pienempi puolestaan tosiaan on pieni ja tarvitsee paljon apua vielä ihan niihin perusjuttuihinkin, vaikka reipas ja taitava onkin. On siis pakko mennä ja tehdä. Onneksi raskaus ei ole asettanut sille mitään estettä, vaan kaikki on sujunut hyvin. Supistuksia kyllä edelleen on ja toisinaan ne saattavat tuntua yllättävänkin napakoilta, mutta haitaksi ne eivät selvästi ole olleet, kun vauva edelleen mahassa viihtyy.
Aluksi paluu arkeen kerhopäivineen kyllä tuntui hankalalta. Noin kahden kilometrin matka kerholle tuntuu ajatuksena ihan sopivalta, mutta tajusin pian, että jos tahdomme tytön kanssa palata kerhon ajaksi kotiin, tulee päivän kävelysaldoksi yli 8 km. Kokeilin sitä alkuun, mutta opin, että aiemmin vain kovin nopeasta kävelystä äityneet liitoskivut näemmä innostuvat myös pitkästä kävelystä. Olo oli jo ensimmäisen päivän jälkeen niin tuskainen, että tajusin ettei matka tulisi jatkossa onnistumaan kävellen. Tai ainakin se tulisi vaatimaan tuhottoman määrän aikaa ja sen, että jäisimme tytön kanssa kerhon ajaksi vaikka kirjastoon notkumaan, mikä ei todellakaan olisi usein toistuvana mukava ajatus 2-vuotiaan kanssa. Joten:
Hassuilta me ehkä näytämme, pallopäät ja pallo, mutta tämä on ratkaisu. Palasin siis pitkästä aikaa pyöräilyn pariin. Tämän mahdollisti tietysti se, että uskalsimme kesällä lopultakin poistaa esikoisen pyörästä apupyörät ja pojan pyöräily lähti heti sujumaan tosi hienosti. Mua silti jännitti koko homma alkuun toden teolla, sillä tilanteessa oli paljon uutta. Poika oli aina aiemmin pyöräillyt kävellen liikkuvan aikuisen kanssa, jolloin vauhtia tuli vähemmän ja tuntui siltä, että tarvittaessa olisi ollut paljon helpompi napata kiinni pyörästä. Itse taas en ollut ennen kuljettanut ketään pyörän lastenistuimessa. Ja sitten on tietysti vielä se raskaus.
Onneksi kaikki on sujunut uskomattoman hyvin. Istuimen käyttö ja kuljettaminen on ihan niin helppoa kuin sen pitikin ja tyttö nauttii kyydistä hurjasti, ensimmäisenä pyöräilypäivänä takaa hihkuttiinkin: "Tämä on kivaa minusta!". Poikakin tykkää pyöräilystä ja varsinkin ensimmäisinä päivinä ylpeys omista taidoista näkyi kauas, kun sitä noin vain ihan itse ajeltiin kerholle. Myös tärkein, eli ohjeiden kuuntelu on hienosti hallussa. Mahakaan ei onneksi enää pyörän selkään hypättyä tunnu ollenkaan niin painavalta. Kaatuminen tietysti pelottaa, mutta se vain on riski, jonka olemassaololle ei voi mitään. Kaatua voi omilta jaloiltaan tasaisella maalla ihan ilman syytäkin, vaikka pyöräillessä todennäköisyys toki on suurempi. Toivotaan, ettei ensimmäinen aikuisiän pyörällä kaatuminen osu raskauden kohdalle. Mieluiten tietysti saisi jättää tapahtumatta kokonaan, kuten kaikki muutkin onnettomuudet. Sen verran helpotin oloani, että tein sen, mikä olisi jo kauan sitten pitänyt tehdä ja ostin vihdoin kypärän. Nyt ratkaisu siis tuntuu oikein hyvältä. Oikeastaan sitä on ihan tyytyväinen, että tällä kertaa on pitänyt pysyä liikkeellä, siitä ei varmasti ole yhtään haittaa ajatellen synnytystä ja siitä toipumista.
Muuten arki on aika tuttua menoa. Miehen iltavuorot, varsinkin pidempinä putkina, ovat joskus rankkoja, mutta sitä ne toisaalta saattoivat olla ennenkin. Mutta kuten näkyy, kyllä tälläkin porukalla joskus onnistuu se köllöttelykin, vaikka sohvalla kieltämättä alkaa olla ahdasta. Kolmet hormonimyrskyt saman katon alla ovat joskus sellaista menoa, että hyvä kun se katto vielä pysyy paikoillaan. Onneksi tasaisempiakin vaiheita mahtuu mukaan. Tällä hetkellä sairastamme tämän syksyn ensimmäistä flunssaa, eli sekin syksyisen loppuraskauden kauhu toteutui. En tiedä kostautuuko tämä röyhkeä optimismi vielä, sillä aika alkuvaiheissa tätä tautia taidamme olla, mutta uskallan silti toivoa, ettei tämäkään mikään maailmanloppu ole!
Ei tämäkään arki siis hullumpaa ole. Tätä muistelee varmasti yhtä suurella haikeudella, kuin aiempiakin pallomaha-aikoja.
Ja juuri eräällä arkistakin arkisemmalla kauppareissulla sen taas tajusi tavallistakin selvemmin: se on tosiaan vain silmänräpäys, kun tuohon letkaan toivottavasti liittyy yksi taapertaja lisää. ♥
